_Toivorikas_: Kumma kuitenkin, ett'ei hätä saattanut häntä myömään
tai pantiksi panemaan muutamia kalliita kiviä, saadakseen edes jotain
helpotusta matkallansa!
_Kristitty_: Niinhän sinä puhut, niinkuin olisi sinulla vielä
munankuori päälaellasi. Mitä hän niistä olisi panttaamalla saanut
tai kellekä hän ne olisi myönyt? Koko siinä maassa, missä hän oli
ryövärien käsiin joutunut, ei hänen kalliilla kivillänsä ollut yhtään
arvoa, eikä hän kaivannutkaan sellaista huojennusta vaivoissansa,
mitä siellä olisi ollut hänellä saatavissa. Ja sitä paitsi, jos
ei hänellä Taivaallisen Kaupungin portilla olisi ollut kalliita
kiviänsä mukanaan, niin olisi hän (sen hän kyllä tiesi) menettänyt
perintöoikeutensa siellä, ja se olisi ollut hänelle pahempi kuin
kymmenen tuhannen rosvon hyökkäys ja väkivalta.
_Toivorikas_: Miksikäs olet niin ankara, veli hyvä? Esau möi
esikoisuutensa herneherkkuun. Ja tämä esikoisuus oli hänen kalliin
kivensä. Ja jos hän teki niin, miks'ei olisi Vähäuskoinen saattanut
tehdä samoin? [1 Mos. 25: 29, Hebr. 12: 16]
_Kristitty_: Esau möi esikoisuutensa, ja niin tekee moni muukin ja
jää siten parhainta siunausta vaille, niinkuin tämäkin viheliäinen
mies. Mutta teidän pitää tehdä ero Esaun ja Vähäuskoisen välillä
ja lukuun ottaa heidän erillaiset tilansa. Esaun esikoisuus oli
esikuva, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen kalliitten kivien laita.
Esaulla oli vatsa jumalanansa, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen.
Esaun tarve tarkoitti lihanhimoa, Vähäuskoisen laita oli toinen.
Esau ei sitä paitsi voinut nähdä himojensa tyydyttämistä loitommas.
"Minä kuolen kumminkin", sanoi hän; "mitä minun esikoisuudestani on?"
Mutta Vähäuskoinen, vaikk'ei hänen osallensa ollut tullutkaan kuin
vähäinen määrä uskoa, sai tällä vähälläkin uskollansa välttäneeksi
moiset mielettömät teot, ja piti kalliita kiviänsä niin suuressa
arvossa, ett'ei suinkaan lähtenyt niitä myömään, niinkuin Esau
esikoisuuttansa. Ei lue missään, että Esaulla olisi ollut uskoa
rahtuistakaan. Ei siis ihme eikä mikään, jos hän, jossa liha
yksistänsä valtikkata pitää (niinkuin laita on sen, jossa uskoa
ei ole vastapainona), jos hän myöpi esikoisuutensa ja sielunsa ja
kaikkensa perkeleelle. Heidän laitansa on, niinkuin metsä-aasin,
joka "helteestä hengittää eikä kukaan taida häntä asettaa". Jos
heidän mielensä palaa himoja tyydyttämään, niin sitä he noudattavat,
maksoi mitä maksoi. Vähäuskoinen oli sitä vastoin toista laatua,
sillä hänen mielensä pyrki jumalisten asiain perään; hän haki
ravinnoksensa sellaista, mikä henkistä on ja ylhäältä tulee. Miksikäs
siis sellainen rupeaisi myömään kalliita kiviänsä (vaikka joku
siellä olisi niitä ostanutkin) ja ravitsemaan mieltänsä mitättömillä
asioilla? Maksaisiko ihminen ropoakaan, täyttääkseen vatsaansa
heinillä? Vai voitteko saada turtturikyyhkysen elämään haaskasta kuni
korppi? Vaikka uskottomat saattavatkin lihallisen himonsa tähden
pantata tai velasta kiinnittää tai myödä kaikki, mitä heillä on, ja
oman itsensäkin vielä päälle kaupan, niin ei sitä konsanaan tee se,
jolla on uskoa, autuaaksi tekevää uskoa, olkoon sitä kuinka vähän
tahansa. Siinä siis, veli hyvä, sinun erehdyksesi. [1 Mos 25: 32,
Jer. 2: 24]
_Toivorikas_: Minä myönnän sen, mutta teidän ankara moitteenne on
saanut minut melkein närkästymään.
_Kristitty_: Enhän minä muuta kuin vertasin sinua muutamiin
lystikkäisiin lintuihin, jotka juosta piipottavat sinne tänne pitkin
poljettuja polkuja, munankuori vielä päälaella. Mutta se sikseen.
Otahan lukuun vaan itse asia, josta on keskusteltu, niin on välimme
jälleen hyvä.