_Toivorikas_: Ottivatko he häneltä kaikki, mitä hänellä oli?
_Kristitty_: Eivät. Sitä paikkaa he eivät tulleet tutkineeksi,
missä hänen kalliit kivensä olivat; ne hän sai pitää. Mutta, kuten
minulle on kerrottu, mies parka oli kovin pahoillaan siitä, mitä
oli menettänyt, sillä varkaat olivat vieneet suurimman osan hänen
eväsrahojansa. Kalliita kiviä he eivät saaneet, niinkuin jo sanoin.
Hänellä oli vielä hiukan rahaa jäljellä, mutta niitä ei riittänyt
koko matkaksi. Täytyipä hänen -- ellen väärin kuullut -- kerjätä
tiellä, hengissä pysyäkseen, sillä kalliita kiviänsä hän ei tahtonut
myödä. Mutta kerjäsipä hän tahi teki mitä hyvänsä, suurimman osan
matkaansa hän kuuluu kulkeneen nälkäisellä vatsalla. [l Piet. 4: 18]
_Toivorikas_: Mutta eikös ollut kumma, ett'eivät he käsiinsä saaneet
lupakirjaa, joka oli päästävä hänet sisälle Taivaan portista?
_Kristitty_: Eivät, kumma kyllä, saaneet, mutta ei se heiltä saamatta
jäänyt hänen oveluutensa tähden, sillä hän oli niin säikähtänyt
heidän hyökkäystään, ettei kyennyt eikä ymmärtänyt edes panna
mitään piiloonkaan. Hyvä Sallimus sen teki enemmin kuin hänen oma
ponnistuksensa, ett'eivät varkaat tuota kallista kalua häneltä
vieneet. [2 Tim. 1: 12-14, l Piet 1: 5]
_Toivorikas_: Oli toki lohdullista hänelle, että sai pitää kalliit
kivensä.
_Kristitty_: Siitä olisi hänelle ollut paljokin lohdutusta, jos hän
olisi käyttänyt sitä, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nepä, jotka
minulle tuota kertoivat, tiesivät hänen, vallan vähän käyttäneen
sitä loppumatkallansa, hämillään siitä, että rahat oli häneltä
viety. Suurin osa loppumatkaa kului häneltä niin, ett'ei hän sitä
edes muistanutkaan. Ja sitä paitsi, jos se välistä hänen mieleensä
johtuikin, ja hän jo rupesi lohduttamaan itseänsä sillä, niin muisti
hän jälleen, että rahat olivat häneltä menneet, ja silloin oli
lohdutus lopussa.
_Toivorikas_: Mies parkaa! Eihän hänellä siitä ollut kuin sulaa surua
vain.
_Kristitty_: Suruapa tietenkin. Eiköhän jokaisen meidänkin laita
olisi samallainen, jos meiltäkin olisi ryöstetty ja meihin haavoja
lyöty, vieläpä vieraassa paikassa, niinkuin hänen kävi? Ihme, ett'ei
hän kuollut surusta, mies parka! Minulle kerrottiin, että koko hänen
loppumatkansa oli yhtä haikeaa ja katkeraa valitusta. Kutka vaan
tiellä hänet saavuttivat tai kenet hän saavutti, kaikille hän kertoi,
missä ja miten hänet oli ryöstetty, ketä rosvot olivat olleet, ja
mitä hän oli kadottanut, kuinka hänet oli haavoitettu, ja kuinka hän
tuskin hengissä enää heidän käsistään oli päässyt.