Minä panin maata, nukuin ja unessani näin noitten kahden vaeltajan
laskeutuvan vuorilta vallantietä Kaupunkia kohden. Vuorten juurella,
vasemmalla kädellä, on Luulottelun maa, josta vaeltajien tiehen yhtyy
kaita ja monimutkainen kuja. Täällä he kohtasivat erään vilkkaan
pojan, joka oli tulossa tuosta Luulottelun maasta. Hänen nimensä oli
_Tietämätön_. Kristitty kysyi häneltä, mistä puolen hän on kotoisin,
ja minne hän menee.
_Tietämätön_: Herra, minä olen syntyisin tuosta maasta tuolla
vasemmalla ja olen matkalla Taivaalliseen Kaupunkiin.
_Kristitty_: Mutta kuinkas luulette pääsevänne portista sisään;
siellä lienee sentään monta vastusta.
_Tietämätön_: Niinkuin muutkin kunnon ihmiset.
_Kristitty_: Mutta mitäs teillä on portilla näytettävänä, jotta se
aukenisi teille?
_Tietämätön_: Minä tiedän Herrani tahdon ja olen kunnon mies. Minä
annan kullekin omansa, minä rukoilen, paastoan, maksan veroni ja
annan almuja. Olen lähtenyt maastani, tullakseni siihen maahan, mihin
nyt matkani pitää.
_Kristitty_: Sinä et käynytkään ahtaan portin kautta tämän tien
päästä, vaan tulit tuota mutkaista kujaa myöten, ja siksipä minä
pelkään -- luulepa itsestäsi, mitä luuletkaan että tilinteon päivänä
sinua pidetään varkaana ja murhamiehenä, eikä sinun sallitakaan
päästä kaupunkiin.
_Tietämätön_: Hyvät herrat, aivan outoja te olette minulle; enhän
teitä tunnekaan. Pitäkää te vaan oman puolenne uskonto, minä pidän
sen, mitä minun kotimaassani tunnustetaan. Kaikki käy toivoakseni
hyvin. Mitä taas teidän mainitsemaanne porttiin tulee, niin tietäähän
koko maailma, että meidän maasta on sinne pitkä matka. Min'en usko,
että meidän puolella kukaan tietää, missä se tie edes käykään, mutta
tiesivätpä tuon tai olivat tietämättä, onhan meillä tässä, niinkuin
näette, soma ja sievä, vehreä kuja, jota myöten meidän maasta on
lyhin matka sille tielle.
Kristitty, huomattuansa hänen olevan omassa luulossansa viisaan,
kuiskasi Toivo rikkaalle: "Enemmän on toivoa tyhmästä kuin hänestä."
Ja edelleen hän sanoi: "Kun hullu tietänsä kulkee, silloin hänen
viisautensa pettää hänet, ja hän pitää kaikki muut tyhmänä. Vieläkö
me hänen kanssansa haastelemme vai joko lähdemme pois, jättäen hänet
miettimään sitä, mitä hän jo on kuullut? Saatammehan myöhemmin
pysähtyä hänen tähtensä ja katsoa sitten, voisimmeko jotain hyvää
hänelle aikaan saada." [Sananl. 26: 12, Saarn. 10: 3]
Siihen sanoi _Toivorikas_:
Viel' hetken Tietämätön aatelkoon,
Min kuullut on, ja niinpä ottakoon
Myös varteen neuvot hyvät, jotta juuri
Vois käsittää, mik' ompi voitto suurin.
Ken, sanoo Herra, käsityst' on vailla,
Ei sijaa sillä ole taivaan mailla.
"Ei ole mielestäni hyvä" lisäsi Toivorikas, "sanoa hänelle kaikkea
yhtä haavaa. Jos tahdotte, niin käymme nyt hänen ohitsensa ja sitten
toisen kerran sanomme hänelle sen verran kuin hän sietää."
Niin he läksivät kulkemaan kahden kesken, ja Tietämätön astui
perässä. Päästyänsä hänestä kappaleen matkaa edelle, saapuivat he
hyvin pimeään kujaan. Siinä he näkivät miehen, jonka seitsemän
perkelettä oli sitonut seitsemällä vahvalla köydellä, ja jota ne
nyt laahasivat sitä ovea kohti, minkä matkamiehet olivat nähneet
mäen kyljessä. Kristitty parka rupesi nyt vapisemaan ja samoin hänen
toverinsa Toivorikaskin. Perkeleitten raastaessa tuota miestä, koetti
Kristitty tunnustella häntä, ja luuli vihdoin tuntevansakin hänessä
_Kieltäjän, Luopumuksen_ kaupungista. Hän ei voinut kumminkaan
tarkoin erottaa miehen kasvoja, tämä kun oli painanut päänsä alas,
kuten kiinnisaatu varas. Mutta hänen mentyään ohitse, katsahti
Toivorikas hänen jälkeensä ja huomasi hänen niskassaan lapun, jossa
oli tällainen kirjoitus: "Kevytmielinen Tunnustaja ja tuomioon
vikapää Uskonluopio."