_Toivorikas_: Nykyinen tilamme on tosin kauhea, ja mieluummin
tahtoisin minäkin kuolla kuin aina tässä tilassa pysyä. Mutta
muistakaammepa, että sen maan Herra, jonne olemme matkalla, on
sanonut: "Älä tapa". Toiselta emme saa henkeä ottaa, ja vielä
ankarammin on meitä kielletty itseämme surmaamasta, kuten jättiläinen
neuvoo. Ken toisen tappaa, se ainoastaan ruumiin murhaa, mutta joka
itsensä tappaa, se on sekä ruumiinsa että sielunsa murhaaja. Ja
sitä paitsi, veli! Sinä sanoit, että haudassa on helppo olla, mutta
unhotitkos helvetin, jonne murhaajat varmaan joutuvat? Ei yhdessäkään
murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä. Muistakaamme myös, ett'ei
kaikki valta ole jättiläisen Epätoivon käsissä. Luullakseni on
muitakin joutunut hänen käsiinsä, ja ovat päässeet kumminkin irti.
Kukas tietää, vaikka Jumala, maailman Luoja, vielä asettaisi niin,
että jättiläinen Epätoivo kuolee tahi unohtaa jonkun kerran panemasta
meitä lukon taakse tahi ehkä piankin taas meidän nähtemme saapi noita
suonenvetojansa eikä enää kykene jäseniänsä käyttämään. Ja jos se
kerrankin vielä sattuu, niin silloin minä rohkaisen mieleni ja teen
kaiken voitavani, päästäkseni hänen käsistänsä. Mieletön minä, kun en
sitä jo ennen yrittänyt! Mutta oli miten oli, olkaamme kärsivällisiä,
veljeni, ja kestäkäämme vielä kotvanen: kenties lyöpi onnellinen
pelastuksen hetki. Älkäämme vaan ruvetko oman itsemme murhaajiksi. [l
Joh. 3: 15]
Näillä sanoilla sai Toivorikas rauhoittaneeksi veljensä mielen, ja
niin he sitten yhdessä odottivat sen päivää, pimeässä vankihuoneessa,
raskaassa ja tukalassa tilassa.
Illan suussa tuli Jättiläinen jälleen vankihuoneesen katsomaan,
olivatko vangit noudattaneet hänen neuvoansa. Mutta sisään tultuansa,
hän näki heidän olevan hengissä, todellakin paraiksi juuri hengissä,
sillä leivän ja veden puutteesta ja haavain tähden, jotka hän oli
heihin lyönyt, he tuskin enää jaksoivat hengittää. Hengissä hän
heidän kumminkin näki olevan, niinkuin jo sanoin. Mutta silloin hän
joutui hirveään raivoon ja sanoi heille, että koska he ovat olleet
hänen neuvoillensa tottelemattomat, niin käy heidän paljoa pahemmin
kuin jos eivät olisi milloinkaan syntyneetkään.
Tuosta he kauheasti vapisemaan, ja Kristitty meni luullakseni
tainnoksiin. Hiukan toinnuttuansa hän alkoi jälleen puhua Jättiläisen
neuvosta, olisiko noudattaa sitä vai olla noudattamatta. Näytti
siltä kuin Kristitty taaskin olisi ollut taipuvainen tekemään hänen
tahtonsa jälkeen, mutta toistamiseen haasteli hänelle Toivorikas
seuraavaan tapaan:
_Toivorikas_: Etkö muista, veli, kuinka miehuullinen olet tähän
saakka ollut? Apollyon ei saanut sinua masennetuksi eikä mikään
muukaan, mitä kuulit tai näit tunsit Kuoleman Varjon laaksossa.
Mitä vastuksia ja säikäyksiä ja hämmästystä oletkaan jo kestänyt,
ja nytkö sä olet pelkkää pelkoa täynnä? Näethän, että minäkin olen
sinun kanssasi vankeudessa, minä, mies paljoa heikompi luonnoltani
kuin sinä. Onhan Jättiläinen haavoittanut minua, niinkuin sinuakin;
hän on minunkin suustani raastanut leivän ja veden, ja yhdessähän
minä sinun kanssasi vaikeroitsen tässä pimeässä. Vielä meidän pitää
hiukan enemmän harjoittaa itseämme kärsivällisyydessä. Muistahan,
kuinka sinä miehen lailla menettelit Turhuuden markkinoilla: et
peljännyt kahleita etkä häkkiä etkä veristä kuolematakaan, ja vihdoin
-- välttääksemme häpeätä, joka ei Kristitylle sovelias ole --
koettakaamme kärsivällisyydellä kestää, minkä suinkin jaksamme.
Yö tuli taas, ja kun Jättiläinen vaimonsa kanssa pani maata, kysyi
viimeksi mainittu, mitenkä vankien laita oli, ja olivatko he neuvoa
noudattaneet. Mies vastasi siihen: "He ovat itsepintaisia konnia,
jotka kernaammin ottavat kestääkseen vaivoja jos mitä, ennenkuin
panevat itsensä päiviltä pois." Siihen sanoi vaimo: "Vie heidät
huomenna linnanpihalle ja näytä heille niitten luut ja kallot, jotka
sinä jo tätä ennen olet toiseen maailmaan toimittanut, ja saa heidät
uskomaan, että ennenkuin viikko on päähän päästy, sinä revit heidät
palasiksi, niinkuin olet sellaiselle väelle ennenkin tehnyt."
Aamulla varhain Jättiläinen menikin heidän luokseen taas, vei
heidät linnanpihalle ja näytti heille, mitä vaimo oli käskenyt.
"Nämä", sanoi hän, "olivat aikoinaan vaeltajia, niinkuin tekin ja
tunkeutuivat luvatta minun tiluksilleni, niinkuin tekin olette
tehneet. Minä näin hyväksi repiä heidät kappaleiksi, ja kymmenen
päivän kuluttua teen minä samoin teidänkin. Pois kuoppaan takaisin
taas!" Ja sen sanottuaan, hän löi heitä sinne mentäessä koko matkan.
Ja niin he viettivät koko lauantai päivän samassa surkuteltavassa
tilassa kuin ennenkin. Illan tultua alkoi Jättiläinen vaimonsa
Epäluulon kanssa, maata mennessään, jälleen puhella vangeista, ja
vanha Jättiläinen se varsinkin kummasteli, ett'ei hän saa lyönneillä
eikä kehoituksilla heitä päiviltä pois. Siihen sanoi vaimo:
"Pelkäänpä, että he toivovat jonkun tulevan heitä pelastamaan tahi
että heillä on tiirikoita, joitten avulla he toivovat pääsevänsä
pakoon." "Niinkö luulet, kultaseni?" virkkoi Jättiläinen. "Minäpäs
otan ja tarkastan heidät huomenna."
Lauantaina, puolen-yön tienoissa, alkoivat vangit rukoilla ja
pysyivät rukouksissa melkein hamaan päivänkoittoon asti.