Lähellä sitä paikkaa, missä he lepäsivät, oli muuan linna,
nimeltä _Epäilyksen linna_, jonka isäntänä oli _Epätoivo_ niminen
jättiläinen. Tämän tiluksilla he nyt nukkuivat, ja niinpä kävi, että
jättiläinen, noustuaan aamun sarastaessa ja kävellessään ketojansa
pitkin ja poikki, yllätti Kristityn ja Toivorikkaan makaamasta
hänen maillaan. Julmalla ja tuikealla äänellä hän herätti heidät
ja tiedusti, ketä he ovat, ja mitä he tekevät hänen maallaan. He
sanoivat olevansa vaeltajia ja eksyneensä tieltä.
Silloin sanoi jättiläinen: "Te olette tänä yönä tehneet rikoksen
minua vastaan, polkemalla minun tiluksiani ja makaamalla minun
maallani. Senvuoksi pitää teidän lähteä minun kanssani."
Heidän oli pakostakin lähteminen, hän kun oli väkevämpi heitä. Eikä
ollut heillä juuri mitään sanomistakaan, he kun tunsivat olevansa
syyllisiä. Jättiläinen ajoi heitä edellänsä, vei heidät linnaansa ja
pani siellä hyvin pimeään, kosteaan ja pahanhajuiseen vankihuoneesen.
Täällä he saivat olla keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan. Ei annettu
heille leivän palasta, ei pisaraakaan juomista. Pimeässä vain saivat
olla, eikä kukaan tullut kysymään, mitenkä he voivat. Ylen oli nyt
tukala heidän olla, kaukana ystävistä ja tuttavista. Kristityn
tuska oli kaksin verroin suurempi, sillä hänenhän ajattelematon
hätäilemisensä oli saattanut heidät tähän viheliäiseen tilaan.