Minä näin unessani, että vaeltajat tuskin olivat vielä kauaksikaan
ehtineet, niin jo erkanivat virta ja tie toisistaan. Siitä heille
suuri suru, he kun eivät uskaltaneet astua tieltä pois. Tie alkoi
nyt muuttua koleaksi, ja heidän jalkansa olivat käyneet astunnasta
helliksi. Heidän sielunsa masentui tästä matkasta. He kulkivat
kumminkin edelleen, mutta parempaa tietä yhä toivoen. Vähän matkan
päässä edessäpäin, vasemmalla tiestä, oli niitty, johon pääsi
aidan yli porraslautaa myöten. Sen nimi oli _Harhatien niitty_.
Silloin sanoi Kristitty kumppalilleen: "Koska tuo niitty on meidän
tiemme varrella, niin astutaan sinne." He nousivat porraslaudalle
tarkastamaan, ja katso siellä oli polku pitkin tien vartta toisella
puolen aitaa. [4 Mos. 21: 4]
"Aivanhan se on, niinkuin minä toivoin", virkkoi Kristitty. "Siellä
on helpompi astua. Tule, ystäväni Toivorikas, käydään sinne."
_Toivorikas_: Mutta mitäs, jos tuo polku viekin meidät tieltä harhaan?
_Kristitty_: Tuskin vaan. Katsohan: eikös se kulje tiemme kanssa
rinnan?
Toivorikas taipui toverinsa mielen mukaan ja nousi hänen jälkeensä
aidan yli. Niitylle päästyänsä ja polvulle astuttuansa, he tunsivat,
kuinka keveä sitä oli käydä. Katsellessaan eteenpäin, he huomasivat
erään miehen astuvan myöskin samaa polkua myöten. Hänen nimensä oli
_Turha Itseensäluottamus_. He huusivat hänelle ja kysyivät, minne
hänen matkansa pitää. Hän vastasi: "Taivaan portille."
"Katso", virkkoi Kristitty, "enkös minä sitä sanonut? Siitähän näkee,
että oikealla tiellä ollaan".
Vieras astui edellä, he perässä. Mutta katso yö yllätti ja tuli ylen
pimeä, niin että taampaa kulkijat kadottivat näkyvistänsä tuon edellä
kulkevan miehen. Ei aikaakaan, niin Turha Itseensä-luottamus, joka
edellä kävi, eikä voinut tietä erottaa, lankesi syvään kuoppaan,
minkä näitten seutujen ruhtinas oli kaivattanut sinne, turhaa
kunniata hakevien hullujen pudota sisään. Ja siellä hän pudotessaan
musertui palasiksi.
Kristitty ja hänen toverinsa kuulivat hänen putoamisensa. He huusivat
hänelle, kysyen, mikä se oli, mutta vastausta ei tullut. Kuului vain
voivotuksia.
"Missähän oltaneekaan nyt?" kysyi Toivorikas.
Mutta Kristitty oli ääneti, sillä häntä alkoi pelottaa, että oli
kumppalinsa kuljettanut tieltä syrjään. Samassa alkoi sataa, ukkonen
rupesi jyrisemään, salamat leimahtelivat kauheasti, ja vesi nousi
nopeaan.
Silloin alkoi Toivorikas voivotella itsekseen: "Voi jos olisin
pysynyt tiellä!"
_Kristitty_: Kukas olisi luullut tämän polvun vievän meidät harhaan?
_Toivorikas_: Jo minä sitä pelkäsin heti alussa ja varoittelinkin
teitä hiukan. Olisin puhunut enemmänkin, mutta tehän olette vanhempi
minua.
_Kristitty_: Älä närkästy minuun, hyvä veli. Mieleni on paha, että
johdin sinut tieltä pois ja saatoin sinut niin kauheaan vaaraan. Anna
minun anteeksi, rakas veli; en tehnyt sitä pahassa aikomuksessa.
_Toivorikas_: Ole rauhassa, veli hyvä, kyllä minä anteeksi annan, ja
usko myöskin, että tämä on oleva meidän hyväksemme.
_Kristitty_: Minua ilahduttaa, että minulla on matkassani niin
laupias veli. Mutta ei meidän enää auta viipyä tässä. Koetetaanpa
palata takaisin.
_Toivorikas_: Mutta salli, veljeni, minun kulkea edeltä.
_Kristitty_: En millään muotoa, vaan anna minun astua edellä,
sillä jos vaaroja sattuu, niin minua ne ensiksi kohdatkoot. Minun
tähtenihän me kumpikin olemme joutuneet tieltä pois.
_Toivorikas_: Ei, sin'et saa kulkea edeltä. Mielesi kun on levoton,
niin saattaisit jälleen eksyä tieltä.
Silloin muuan ääni heitä rohkaisi, sanoen: "Kohenna sydämesi oikealle
tielle, jota sinun vaeltaman pitää, ja palaja." [Jer. 31: 32]
Sillä välin olivat vedet paisumistaan paisuneet, niin että paluumatka
kävi ylen vaaralliseksi. (Minä mietin silloin: helpompi on tiellä
kulkijan tieltä eksyä kuin eksyneen jälleen tielle osata). He
uskalsivat kumminkin astua takaisin päin. Mutta niin oli pimeä ja
tulva niin korkealle noussut, että he jo yhdeksän, mitäpä kymmenenkin
kertaa olivat veteen vajoamaisillansa.
Niin taiten kuin he kulkivatkin, ei heidän sinä yönä onnistunut
päästä porraslaudan kohdalle. Vihdoin he löysivät vähäisen
suojapaikan, istahtivat sinne odottamaan päivän valkenemista, ja,
väsyneitä kuin olivat, nukkuivat sinne.