_Kristitty_: Ja mitä te hänelle vastasitte?
_Uskollinen_: Sepä se! Ensi alussa en tiennyt, mitä sanoa. Hän
ahdisti minua niin, että veri nousi kasvoihini: ihan olin tuon Häpeä
nimisen miehen kourissa menehtymäisilläni. Mutta sitten rupesin
miettimään, että se kuin ihmisille on korkea, se on Jumalan edessä
kauhistus. Ja taas minä ajattelin: tämä Häpeä sanoo minulle, mitä
ihmiset ovat, mutta ei sano mitään siitä, mitä Jumala tai Jumalan
sana on. Ajattelin edelleen, ettei meitä tuomiopäivänä tuomita
elämään tai kuolemaan maailman korskeahenkisten mietelmäin nojalla,
vaan Korkeimman lakien ja viisauden mukaan. Siksipä, arvelut
itsekseni, minkä Jumala parhaimmaksi sanoo, se myös parhainta on,
vaikka kaikki ihmiset maailmassa toisin sanoisivat. Koska nyt --
ajattelin minä -- Jumala pitää arvossa jumalanpelkoa, koska Jumala
pitää arvossa herkkää omaatuntoa, ja koska ne, jotka taivaan
valtakunnan tähden tyhmiksi tulevat, ovat viisaimmat, ja koska
se köyhä, joka Kristusta rakastaa, on rikkaampi kuin maailman
mahtavinkin, joka Häntä vihaa, niin sanoin minä hänelle: "Poistu
pois, Häpeä, sillä sinä olet minun pelastukseni vihollinen. Pitäiskö
minun suostuman sinuun ylimmäistä Herraani vastaan? Kuinka minä
voisin Häntä katsella kasvoihin, Hänen tullessansa? Jos minä nyt
Hänen teitänsä ja palvelijoitansa häpeäisin, kuinkasta voisin toivoa
siunausta?" Mutta tämä Häpeäpä oli röyhkeä konna. Tuskin sain hänet
häädetyksi luotani. Hän pyrki yhä hierautumaan minun seuraani ja
kuiskaili korvaani milloin mitäkin siitä, kuinka heikkoja muka ne
ovat, jotka jumalisuudessa kiinni riippuvat. Sanoin hänelle lopuksi,
että turhaan hän tässä enempää yrittelee, sillä sitä, mitä hän
halveksii, pidän minä korkeimmassa arvossa. Tällä tavoin vihdoinkin
pääsin tästä tungettelevasta miehestä. Ja hänestä erottuani, minä
rupesin laulamaan [Luuk. 16:15, Mark. 3:38]:
On monet kovat kestettävä sen,
Ken altis ain' on Herran käskyillen.
Nuo koetukset liha matkaan saa,
Ja taas ja taas ja taas ne palajaa;
Alati meidät saavuttaa ne sois
Ja yllättää ja työntää tieltä pois.
Siis valvoen käy, Vaeltaja, ties
Ja vastaan seiso heitä, niinkuin mies.
_Kristitty_: Minua ilahduttaa, veli hyvä, ettäs niin urhoollisesti
vastustit tätä konnaa. Kaikesta siitä päättäen kuin olet kertonut,
ei hänen nimensä minunkaan mielestäni kohdallaan ole. Julkeasti hän
jäljissämme kujilla kulkee ja koettaa saada meitä häpeään kaikkein
ihmisten edessä, se on: häpeämään sitä, mikä hyvä on. Mutta ellei
hän itse niin häpeämätön olisi, ei hän tekisi sitä kuin tekee.
Seisokaamme vain häntä vastaan, sillä kerskailuistaan huolimatta,
ei hän kumminkaan mitään aikaan saa muissa kuin tyhmissä. Viisaat
kunnian perivät, sanoo Salomo, mutta tyhmät häpeän saavat. [Sananl.
3: 35]
_Uskollinen_: Häpeätä vastaan tulee meidän, luullakseni, huutaa
avuksemme Häntä, joka vaatii meitä miehuullisesti puolustamaan
totuutta maan päällä.
_Kristitty_: Niinpä kyllä. Mutta ettekö matkallanne tässä laaksossa
muuta kohdannut?
_Uskollinen_: En, en kohdannut, sillä aurinko paistoi koko
loppumatkan, vieläpä Kuoleman Varjon laaksoakin kulkeissani.
_Kristitty_: Miekkoinen te! Minun kävi aivan toisin. Tuskin olin
laaksoon tullut, niin jo täytyi minun kestää pitkällinen ja ankara
kamppuilu hirmuisen vihollisen, Apollyonin, kanssa. Luulin hänen
jo ihan surmaavan minut, varsinkin kun hän paiskasi minut maahan
ja rutisti minut allensa: luulin hänen murskaavan minut palasiksi.
Maahan kaatuessani kirposi miekka mun kädestäni, ja silloin hän
arveli olevansa varma voitostaan. Mutta minä huusin Jumalan puoleen,
ja Hän kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Senjälkeen minä
astuin Kuoleman Varjon laaksoon, ja pilkkopimeässä sain sitä astua
melkein hamaan puoliväliin. Myötäänsä luulin siellä joutuvani surman
suuhun. Mutta aamu sarasti vihdoinkin, päivä nousi, ja loppumatka
kului helpommin ja rauhallisemmin.