Kristitty: Kukas se oli, joka kielsi?
Uskollinen: Ensi alussa en ollut häntä tuntea, mutta hänen tultuansa
lähemmäksi, minä huomasin lävet Hänen käsissänsä ja kyljessänsä.
Silloin päätin, että se oli Herra itse. Ja niin siitä sitten tulin
mäen huipulle.
_Kristitty_: Mies, joka teidät saavutti, oli Moses. Hän ei säästä
ketään, eikä hän armosta mitään tiedä kelienkään, joka hänen lakinsa
rikkoo.
_Uskollinen_: Sen tiedän vallan hyvin; eikä hän nyt ensi kertaa
minua kohdannutkaan. Hänhän se minun luokseni tuli vielä kotonani
asuessani, ja hänhän se sanoi poroksi polttavansa majani, jos
kauemmin siinä vielä viivyn.
_Kristitty_: Mutta ettekö huomannut kartanoa mäen päällä, sillä
puolen, missä Moses teidät kohtasi?
_Uskollinen_: Kyllä, ja jalopeurat kanssa, mutta ne näkyivät
nukkuvan, sillä silloin oli melkein puolipäivä. Koska nyt iltaan oli
vielä niin paljo aikaa jäljellä, niin astuin portinvartijan ohi ja
tulin mäen alle.
_Kristitty_: Hän kertoi minulle nähneensä teidän astuvan ohi. Mutta
olisinpa suonut teidän poikkeavan taloon, sillä siellä olisi teille
näytetty niin monta merkillistä asiaa, että tuskin olisitte niitä
ikinänne voinut unohtaa. Mutta sanokaas, ettekö mitään kohdannut
Nöyryyden Laaksossa?
_Uskollinen_: Kyllä. Kohtasin siellä _Tyytymättömän_, joka mielellään
olisi tahtonut saada minut kerallansa takaisin, siitä syystä muka,
että tämä laakso on kokonaan kunnian-arvoa vailla. Hän lisäsi, että
kaikki ystäväni, niinkuin _Ylpeys, Korskeus, Ylimielisyys, Maallinen
kunnia_ ynnä muut pitäisivät tässä laaksossa vaeltamistani.
ilmeisenä ylenkatseena heitä kohtaan. Hän tiesi sanoa heidän panevan
kovin pahaksensa, jos niin mielettömäksi yllyn, että lähden kulkemaan
tämän laakson poikki.
_Kristitty_: Mitäs vastasitte hänelle?
_Uskollinen_: Minä sanoin, että vaikka kaikki nuo hänen mainitsemansa
ystävät ovat minulle sukuja, niinkuin todella ovatkin, nimittäin
lihan puolesta, niin ovat he siitä asti, kuin retkelleni läksin,
hyljänneet minut, niinkuin minäkin olen heistä luopunut. Senpä
vuoksi he eivät ole minulle sen arvoisempia kuin jos eivät ikinä
olisi olleetkaan samaa sukupuuta kuin minä. Sitä paitsi sanoin minä
hänen antaneen tästä laaksosta aivan väärän kuvauksen, sillä kunnian
edellä käy nöyryys, ja ylpeys käy aina lankeemuksen edellä. Siksipä
-- näin virkoin hänelle -- minä kernaammin kuljenkin tämän laakson
kautta siihen kunniaan, jota viisaimmatkin ovat kunniana pitäneet,
kuin lähden tavoittelemaan sellaista kunniaa, jota meidän hänen
mielestänsä ansaitsisi harrastaa. [Sananl. 15: 33, Sananl. 16: 18.]