Nyt minä näin unessani, että tämän laakson päässä oli verta, luita,
tuhkaa ja silvotuita ihmisruumiita, niitten vaeltajainkin, joita
oli hänen edellänsä tätä tietä kulkenut. Mietiskellessäni siinä
hetken aikaa, mikä tuohon syynä lienee, huomasin vähän matkan päässä
edessäni vuorenrotkon ja siinä kaksi jättiläistä, _Paavin_ ja
_Pakanan_. Nämä olivat asuneet siinä jo muinaisilta ajoilta asti, ja
heidän väkivaltansa ja hirmuhallituksensa se oli julmalla tavalla
surmannut ne ihmiset, joitten luita ja verta j.n.e. siellä oli.
Tämän paikan ohi pääsi Kristitty ilman sen suurempaa vaaraa, mikä
minua hiukan kummastutti. Mutta sittemmin sain tietää, että Pakana
oli kuollut jo kauan aikaa sitten. Toinen on tosin hengissä vielä,
mutta hän on saanut nuoruutensa aikana kestää niin monta rajua
rynnäkköä, että on nyt vanhoilla päivillään käynyt kovin raihnaiseksi
ja jäsenilleen jäykäksi. Tuskin hän nyt enää muuhun kykenee kuin
istumaan rotkonsa suulla, irvistellen ohikulkeville vaeltajille ja
kynsiänsä pureksellen, kosk'ei jaksa päästä heihin käsiksi.
Niinpä minä näin Kristityn astuvan edelleen. Hän huomasi tuon vanhan
miehen istuvan vuorenrotkon suulla, mutta ei tiennyt, mitä hänestä
ajatella, varsinkaan, kun vanha mies, pääsemättä hänen luokseen,
puhutteli häntä, sanoen: "Ette te tuostanne parane, ennenkuin vielä
useampi teistä roviolla poltetaan." Mutta Kristitty ei ollut tuosta
tietääkseenkään, katsahtihan vaan hyvänsävyisesti ja astui ohitse,
eikä hänelle mitään pahaa tapahtunut. Ja näin silloin Kristitty
lauloi:
O ihmeen maa! (En sanaa löydä toista).
Vaaroista vainenkin jo pääsin noista.
Oi siunattu se käsi, joka mulle
Soi kauniin kirvoituksen, kiusatulle!
Pimeys, horna, synti uhkas' niellä,
Mun vaeltaissain turmaisella tiellä.
Oll' ansat, paulat, verkot vireill' aivan
Mun käydä niihin, alle tuskan, vaivan.
Nyt riemuun ylistykses, sielu, liitä!
Hän, Jesus, kunnian kruunun kantaa siitä.