Minä näin unessani syvän ojan kulkevan pitkin koko laakson oikeata
laitaa. Tämä oja on se kuoppa, johon sokea on sokeata taluttanut
kautta kaikkein aikain, ja jossa he molemmat ovat kurjan lopun
saaneet. Vasemmalla taas oli vaarallinen neva, sellainen, että jos
hyväkin ihminen siihen lankeaa, hän ei löydä jalanpitävätä pohjaa.
Tähän nevaan kuningas Davidkin kerran vaipui, ja epäilemättä hän
olisi siihen hukkunut, ellei Hän, joka voimallinen on, olisi häntä
vetänyt ylös. [Ps. 69: 14,15]
Polku oli laaksossa tavattoman kaita, ja se se pani Kristitty paran
yhä tukalampaan tilaan: sillä koettaessaan välttää ojaa toisella
puolen, hän oli vähällä vajota nevaan toisella; ja kun hän nevaa
koetti karttaa, niin täytyi hänen olla peräti varovainen, ett'ei
ojaan suistuisi. Näin hän vaelsi, ja minä kuulin hänen haikeasti
huokailevan. Muun vaaran lisäksi oli polku niin pimeäkin, ett'ei hän
useinkaan, uutta askelta astuessaan, tiennyt, mihin tai minkä päälle
hän jalkansa astuu.
Keskitiessä laaksoa minä huomasin helvetin kidan aukenevan, aivan
tien vieressä. "Mitäs minun pitää tekemän?" ajatteli Kristitty. Ja
tulta ja savua tuprusi myötäänsä niin valtavasti, säkenöiden ja niin
hirveällä pauhulla -- ja nehän eivät välittäneet Kristityn miekasta,
niinkuin Apollyon taanoin, -- että hänen piti panna miekkansa tuppeen
ja tarttua toisenlaiseen aseesen, jonka nimi oli Jokapäiväinen
rukous. Ja minä kuulin hänen huutavan: "O Herra, pelasta minun
sieluni!" [Ef. 6: 18, Ps. 116: 4]
Sitten hän kulki pitkän taipaleen, vaikka liekit kyllä koettivat
tapailla häntä takaapäin. Samalla hän kuuli surkeita huutoja ja
tunsi sysäyksiä puoleen ja toiseen, ja niinpä hän välistä luuli,
että nyt hänet revitään palasiksi tai poljetaan mäsäksi kuin kura
kujalla. Tätä kauheata näkyä ja näitä hirveitä huutoja kesti muutamia
virstoja yhtämittaa. Tultuaan sitten erääseen kohtaan, jossa hän
oli kuulevinaan kokonaisen vihollisjoukon tulevan edestäpäin häntä
vastaan, hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä nyt olisi paras tehdä.
Yhteen aikaan hän jo vähin ajatteli lähteä takaisin. Sitten harkitsi
hän taas, että olihan hän käynyt laaksoa jo puolitiehen. Hän muisti,
mitenkä hän jo tähän saakka oli monta vaaraa voittanut, ja että
takaisinpäin vaeltaminen olisi vaarallisempaakin kuin eteenpäin
meneminen. Niinpä hän päätti kuin päättikin lähteä eteenpäin.
Viholliset ne kumminkin kuuluivat tulevan yhä lähemmäs. Mutta samassa
kuin he olivat ennättäneet melkein hänen luoksensa, samassa hän
päästi voimakkaan huudon: "Minä vaellan Herran, Herran väkevyydessä."
Silloin he pakenivat eivätkä enää lähemmäksi tulleet. [Ps. 71: 16]
Yhtä seikkaa en saata tässä jättää mainitsematta. Minä näin Kristitty
paran nyt joutuneen niin suunniltaan, että hän tuskin enää tunsi
omaa ääntänsäkään. Ja tällä tavalla minä sen huomasin. Juuri kuin
hän oli tullut leimuavan aukon kohdalle, tuli muuan häijy olento
takaapäin, hiipi hiljaa hänen lähellensä ja kuiskutti hänelle monta
kauheata sadatusta, joitten hän todellakin luuli tulevan hänen omasta
sydämestään. Tämä seikka se enemmän kuin mikään muu tähän-astisista
tuotti hänelle tuskaa, hän kun rupesi ajattelemaan, että hän nyt
sadattelee sitä, jota hän oli tätä ennen niin paljon rakastanut.
Eihän se muussa tapauksessa näin olisi käynyt, mutta joko hän nyt
ei kyennyt korviansa sulkemaan tahi ei osannut huomata, mistä nämä
sadatukset tulivat.