Apollyon, huomatessaan tilaisuuden otolliseksi, ahdisti Kristittyä
yhä ankarammin ja painiessaan hänen kanssaan heitti hänet kauhealla
voimalla kumoon. Silloin kirposi miekka Kristityn kädestä, ja
Apollyon sanoi: "Nyt et minusta enää pääse", ja oli samassa likistää
hänet kuolijaksi, niin että Kristitty luuli jo viimeisen hetkensä
tulleen. Mutta juuri kuin Apollyon oli tähtäämässä viimeistä iskua,
joka täyden lopun oli tekevä tuosta hyvästä miehestä, silloin,
Jumalan sallimasta, Kristitty ojensi kätensä miekkaansa kohti ja
sieppasi sen, sanoen: "Älä iloitse, minun viholliseni, minusta, että
minä lankesin; minä olen taas nouseva." Samassa hän löi Apollyoniin
surmaavan iskun, niin että tämä peräytyi, kuten konsanaankin se, joka
on kuolinhaavan saanut. Sen huomattuansa, Kristitty ryntäsi jälleen
hänen päälleen, sanoen: "Mutta niissä kaikissa me voitamme Hänen
kauttansa, joka meitä rakastanut on." [Mik. 7:8, Rom. 8:37]
Silloin levitti Apollyon lohikäärmeen siivet seljässänsä ja kiiruhti
pois, eikä Kristitty sen koommin häntä enää nähnytkään. [Jak. 4: 7]
Ken ei tätä taistelua ole nähnyt ja kuullut, niinkuin minä, hän ei
saata mielessänsä kuvailla sitä ulvontaa ja kamalaa kirkumista,
jota Apollyon piti kaiken taistelun ajan, parkuen kuin lohikäärme,
eikä toiselta puolen niitä huokauksia ja valituksia, mitä Kristityn
sydämestä puhkesi. En nähnyt koko sinä aikana Kristityn silmissä
iloista katsetta, ennenkuin hän huomasi haavoittaneensa Apollyonin
kaksiteräisellä miekallansa. Silloin hän myhähti ja nosti silmänsä.
Tuo ottelu oli hirveintä, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Kun taistelu oli päättynyt, sanoi Kristitty: "Minä tahdon kiittää
Häntä, joka pelasti minut jalopeuran kidasta, Häntä, joka oli apunani
Apollyonia vastaan." Niin hän tekikin, sanoen:
Suur Beelsebub, tuon pahan päämies, voi,
Mua tahtoi surmata ja hänet haarniskoi,
Hän hornan raivot häneen istutti
Ja kanssain tuimaan taistoon lähetti.
Mut pyhän Mikaelin avuks' sain
Ja pahan pakotin pois miekallain.
Täst' ylistyksen Herralle nyt annan
Ja nimellensä kiitokseni kannan.
Silloin ilmestyi hänen tykönsä käsi, joka toi muutamia lehtiä Elämän
puusta. Kristitty otti ne, pani taistelussa saamillensa haavoille ja
parani samassa. Ja hän istui maahan syömään sitä leipää ja juomaan
siitä leilistä, mitkä hänelle äsken oli annettu. Näin virkistyneenä
hän läksi matkaansa jatkamaan, paljas miekka kädessä, "sillä", sanoi
hän, "enhän ole varma, vaikka vielä toisenkin vihollisen kohtaisi".
Mutta Apollyonin jälkeen ei enää kukaan hänen päällensä koko tässä
laaksossa hyökännyt.