Mutta Nöyryyden laaksoon tultuansa, Kristitty joutui kovaan pulaan,
sillä tuskin oli vielä pienikään pala tietä katkennut, niin jo näki
hän erään ruman vihollisen tulevan kedon poikki häntä kohti. Sen
nimi oli _Apollyon_. Kristittyä alkoi hirvittää, ja siinä hän nyt
miettimään, olisiko kääntyä takaisin vai pysyäkö paikoillaan. Mutta
silloin tuli hän ajatelleeksi, että jos hän kääntyy takaisin, niin
hänen selkänsä jää aivan suojattomaksi, ja vihollisen on helppo
lävistää hänet nuolillansa. Hän päätti niin muodoin uhallakin olla
peräytymättä, "sillä", ajatteli hän, "ellei minulla muuta olisikaan
tarkoituksena kuin henkeni pelastaminen, niin paras on siinäkin
tapauksessa pitää paikkansa." [Ilm. 9: 11]
Hän astui eteenpäin, ja Apollyon kohtasi hänet. Tuo hirviö oli
kamala katsella. Hän oli verhottu suomuksilla kuin kala (ja siitä
hän onkin ylpeä); hänellä oli siivet kuin lohikäärmeellä, jalat kuin
karhulla, hänen vatsastansa tuprusi tulta ja savua, ja hänen suunsa
oli kuin jalopeuran kita. Lähelle tultuansa, hän loi Kristittyyn
ylenkatseellisen silmäyksen ja rupesi kyselemään häneltä. [Job. 41: 6
ja seur.]
Apollyon: Mistä te tulette, ja minne matka?
_Kristitty_: Tulen Turmion kaupungista, joka on kaiken pahuuden pesä,
ja olen matkalla Sionin kaupunkiin.
_Apollyon_: Siitä huomaan sinun olevan minun alamaisiani, sillä koko
se maa on minun, ja minä olen sen ruhtinas ja jumala. Kuinkasta siis
olet kuninkaasi tyköä karannut? Ellen minä toivoisi sinulta vielä
suurempia palveluksia, niin yhdellä iskulla paiskaisin sinut maahan.
_Kristitty_: Olen kyllä syntynyt teidän alueillanne, mutta teidän
palveluksenne oli kovaa ja palkka teiltä sellainen, ett'ei mies
moisella elä, sillä synnin palkka on kuolema. Siksipä minä,
vanhemmaksi tultuani, tein, mitä muutkin ymmärtäväiset ihmiset
tekevät: rupesin miettimään, millä keinoin kenties pääsisi paremmille
oloille. [Rom. 6: 23]
_Apollyon_: Ei ole sitä ruhtinasta, joka niin helpolla alamaisistansa
luopuu, enkä minäkään sinua päästä. Mutta koskas palvelustasi valitat
ja palkkaasi moitit, niin käy tyytyväisenä takaisin. Kaiken sen,
minkä meidän maa tuottaa voipi, sen minä lupaan antaa sinulle.
_Kristitty_: Mutta minähän olen jo palkkautunut toiselle, juuri
ruhtinaitten Kuninkaalle. Kuinkas minä enää rehellisenä miehenä
saatan sinun kanssasi palata?
_Apollyon_: Sinun laitasi on, niinkuin sananlasku sanoo: olet tullut
ojasta allikkoon. Mutta niin se on tavallisesti käynyt niitten,
jotka ovat julistaneet olevansa hänen palveluksessaan: ennen pitkää
he hylkäävät hänet ja palajavat minun tyköni. Tee sinäkin niin, ja
kaikki käy hyvin. [l Tim. 5:15]
_Kristitty_: Minä olen hänelle uskollisuutta luvannut ja
kuuliaisuutta vannonut. Jos nyt hänestä luopuisin, niin
kavaltajanahan minut hirteen vedettäisiin!
_Apollyon_: Samaahan olet minullekin luvannut, mutta olkoon sittenkin
kaikki unohdettu, jos käännyt ja palajat takaisin.
_Kristitty_: Mitä sinulle lupasin, sen tein ala-ikäisenä ollessani,
ja sitä paitsi minä otan lukuun sen, että se Ruhtinas, jonka
lippua nyt seuraan, kykenee päästämään minut tuosta lupauksesta,
ja antaa minulle anteeksi sen, minkä tehnyt olen, ruvetessani
sinun alamaiseksesi. Mutta lisäksi vielä, o sinä hävityksen mies,
Apollyon! Minulle ovat, puhuakseni totuutta, hänen palveluksensa,
hänen palkkansa, hänen palvelijansa, hänen hallituksensa, hänen
joukkonsa ja maansa kalliimpia kuin sinun. Älä siis minua enää koeta
taivutella. Hänen palvelijansa minä olen, ja häntä minä seuraan.
_Apollyon_: Mietihän vielä kerta tyyneellä mielin, mitä kaikkea
sinulle matkallasi saattaa tapahtua. Tiedäthän, että suurin osa hänen
palvelijoistansa saapi pahan lopun, koska he minua ja minun teitäni
vastaan sotivat. Kuinka moni heistä onkaan kuollut häpeällisen
kuoleman! Sitä paitsi: sinun mielestäsi on hänen palveluksessansa
parempi olla kuin minun, mutta eipä hän koskaan ole asuinsijastansa
astunut ulos, pelastamaan yhtäkään palvelijaansa vihollisten käsistä.
Kuinka monasti sen sijaan minä, niinkuin maailma varsin hyvin tietää,
olen, milloin väkivallalla, milloin viekkaudella, pelastanut hänen
ja hänen joukkonsa käsistä niitä, jotka minua ovat uskollisesti
palvelleet. Ja niin minä pelastan sinutkin.
_Kristitty_: Jos hän täällä ajassa jättää heidät pelastamatta, niin
koettelee hän siten heidän rakkauttansa: tahtovatko he riippua
hänessä kiinni loppuun asti. Ja mitä heidän pahaan loppuunsa tulee,
josta sinä puhuit, niin on se heidän mielestään ihaninta, mitä
odottaa osaa. Ajallinen pelastus ei heille kovin suuren-arvoista
ole, sillä he odottelevat kunniatansa, ja sen he saavat silloin kuin
heidän Ruhtinaansa tulee kunniassansa enkelijoukkonsa kanssa.
_Apollyon_: Oletpa jo nytkin ollut uskoton hänen palveluksessansa;
mitenkäs sitten voitkaan odottaa palkkaa häneltä?
_Kristitty_: Missäkäs, o Apollyon, minä olen ollut hänelle uskoton?
_Apollyon_: Mielesi rohkeus meni sinulta jo ensi alussa, silloin kuin
olit tukehtumaisillasi Epäröimisen Suohon. Sitten yritit käymään
vääriä teitä, päästäksesi taakastasi, vaikka sinun olisi pitänyt
odottaa, kunnes Ruhtinaasi olisi sen hartioiltasi nostanut. Sinä
nukuit syntiseen uneen ja kadotit kallis-arvoisen kappaleen; sinä
olit jo melkein valmis kääntymään takaisin, nähtyäsi jalopeurat,
ja kun kertoilet matkastasi ja kuulemistasi ja näkemistäsi, niin
sydämessä himoitset turhaa kunniata kaikesta siitä, mitä puhut tahi
teet.
_Kristitty_: Totta on kaikki tämä ja paljo muutakin, jotas et
maininnutkaan, mutta Ruhtinas, jota minä palvelen ja kunnioitan,
on armollinen ja valmis antamaan anteeksi, ja sitä paitsi, samat
virheethän minussa olivat jo sinunkin maassasi asuessani; siellähän
minä ne itseeni imin. Niitten alla minä olen huokaillut, niitten
tähden surrut, ja minun Ruhtinaani on ne minulle anteeksi antanut.