Loihtiminen.
Palajamme Costaliin ja Claroon. Olemme nähneet intianin raivaavan
itsellensä tietä ruovoston läpi ja uivan velhovuorta kohden, yhtä
välinpitämättömänä Ostutajärven alligatoreista kuin sitä ennen
tyynenmeren haj-kaloista. Jos don Marianon palvelijat olisivat voineet
häntä seurata vuoren synkkään varjoon, olisivat he nähneet hänen sinne
päästyänsä nousevan ylös vedestä, mustan toverinsa kintereillään
seuraamana.
Kiivettyään kappaleen matkaa vuoren kuvetta, pysähtyivät Costal ja
hänen oppilaansa ison obsidianikiven lohkareen viereen, yhden niistä
monista, joita oli siellä täällä vuoren kupeilla. Milloin vajonneena
syviin mietteisin, milloin matalalla äänellä ja esi-isäinsä kielellä
höpisten muutamia rukouksia, odotti intiani sitä hetkeä, jolloin kuu
nousisi korkeimmalleen ja varsinainen loihtiminen alkaisi.
Vihdoinkin tuo toivottu hetki tuli.
-- Claro, sanoi intiani vakavalla äänellä, -- kun minun esi-isäini
jumalat, vanhojen Tehuantepekin kasikein jälkeläisen, joka on nähnyt
viisikymmentä sadeaikaa, rukoilemana kuulee ne äänet, joita minä nyt
tulen päästämään ja joita he turhaan ovat kolme vuosisataa odottaneet,
tulee epäilemättä joku heistä näyttäymään.
-- Minä toivon sen, vastasi Claro.
-- Varmaankin he tulevat näyttäymään, sanoi Costal, -- mutta kuka
heistä, sitä en tiedä; joko Tlaloc tahi hänen puolisonsa Matlacuezc.
-- Luulisin, ett'ei se vaikuta mitään asiaan sanoi neekeri.
-- Matlacuez, sanoi Costal, -- on helppo tuntea. Hän on jumalatar ja
käy aina valkoisessa puvussa, puhtaana ja valkoisena kuin lilja. Hänen
hiuksensa riippuvat vapaina hänen hartioillansa, ikäänkuin ylhäisen
sennoran levätti. Hänen silmänsä loistavat ikäänkuin tähtipari, ja
hänen äänensä on laulurastaan ääntä suloisempi. Kaiken tämän ohessa on
kuitenkin hänen silmäyksensä kauhea ihmiselle, ja ainoastansa harvat
sen kestävät.
-- Oh, minä voin sen kyllä kestää, sanoi neekeri; älkää sitä peljätkö.
-- Tlaloc, jatkoi Costal, -- on pitkä kuin jättiläinen. Hänen päätänsä
ympäröi seppele eläviä käärmeitä, jotka, hänen hiuksiinsa palmikoituna,
alituisesti sihisevät. Hänen silmänsä hehkuvat kuin jaguarin, ja hänen
äänensä on raivoisan sonnin äänen kaltainen. Miettikäätte siis hyvissä
ajoissa, voitteko kestää sellaista näkyä.
-- Olen sanonut teille, vastasi Claro päättävästi, -- että tahdon
kultaa, ja minusta on yhdentekevä, Tlaloc vaiko hänen vaimonsa näyttää,
missä sitä on. Kaikkien kristittyjen ja pakanain jumalien nimessä, enpä
olekaan kävellyt näin pitkälle, antaakseni nyt itseäni säikähyttää.
-- Näen teidän olevanne vakaa päätöksessänne, toverini. Noh, sittenpä
huudankin jumaliani avukseni.
Näin lausuen, otti intiani suuren kiven, meni obsidianilohkareen luokse
ja löi kiveä sen kulmaan koko voimallansa. Lyönnit synnyttivät kellon
läppäämisen kaltaista ääntä.
Kaksitoista kertaa uudisti Costal saman liikkeen, kullakin kerralla
yhtäläisellä voimalla. Lyönnit kaikuivat järven yli ja sen rannoilla
olevilta metsäpoluilta; mutta tuskin oli niiden kaukainen ääni
tauonnut, kuin vastaus kuului metsästä. Se tuli mitä hirmuisimpana
kiljuntana, samana, joka oli kauhistanut don Korneliota puussa
ollessaan.
Claro oli yhtä säikähtynyt kuin don Kornelio, mutta toisesta syystä.
Hän luuli tuota kiljuntaa pakanallisten jumalain vastaukseksi hänen
toverinsa rukouksiin. Hetkisen kuluttua hänen itseensäluottamuksensa
palasi, ja hän viittasi Costalille jatkamaan.
-- Lyö taaskin, hän sanoi hillityllä mutta vakavalla äänellä. -- Se on
Tlaloc, kun vastaa. Lyö taaskin.
-- Hoh, lausui intiani ivallisesti nauraen, -- oletteko niin vähän
perehtynyt metsäelämään, että luulette erään mitättömän eläimen
kiljuntaa zapotekein jumalan ääneksi.
-- Miten, eläinkö tuollaista meteliä pitää? huudahti Claro
kummastuneena.
-- Niin aivan, eläin se on, vastasi Costal.
-- Vähäinen marakatti, jonka voisitte lyödä kuoliaaksi sauvallanne
ikäänkuin reppurotan. Ei, suuren Tlalocin ääni on paljon peljättävämpi.
Mutta katsokaa, mitäs tuolla on?
Costalin puhuessa osoitti hän toverillensa erästä ratsastajaryhmää,
joka, soihdut käsissä, tutki metsän reunaa, ikäänkuin jotakin etsien.
Molemmatkin ystävykset odottivat, kunnes soihdut sammuivat ja
ratsastajat katosivat läheisen metsän peittoon.
Costal aikoi juuri jatkaa rukouksiansa, kun hän samalla kohtaa
rannalla, josta ratsastajat olivat poikenneet, huomasi näyn, joka pani
hänenkin pelkäämättömän sydämensä vapisemaan. Ruovostoon ja aivan
veden reunaan ilmestyi äkkiä eräs valkoinen olento ikäänkuin järvestä
nousneena.
Se ei ollut pelko, joka pani intianin vapisemaan, vaan uhkuva
voittoriemun tunne.
-- Vihdoinkin on aika tullut! hän huudahti, tarttuen toverinsa
käsivarteen. -- Tehuantepekin kasikein loisto tulee nyt jälleen
uudistumaan. Katsokaapa tuonne!
Ja puhuessaan hän osoitti erästä naishaamua liljavalkeassa puvussa ja
jonka pitkät, mustat kiharat riippuivat hartioilla ikäänkuin ylhäisen
sennoran viitta.
-- Se on Matlacuezc, jupisi neekeri, tuskin voiden salata kauhistusta,
jonka tuo ilmiö hänessä herätti.
-- Niin, siitä ei ole epäilemistäkään, vastasi Costal hätäisesti ja
riensi neekerin seuraamana järvelle.
Päästyänsä kallion juurelle hyppäsivät molemmatkin veteen ja alkoivat
uida takasin rannalle.
Don Kornelio voi nyt puustansa nähdä nuo molemmat seikkailijat, kun
he voimallisilla vedoilla halkasivat vettä, ja hän huomasi myöskin
heidän nähneen tuon valkosen haamun sekä että he nyt suuntasivat tätä
kohden kulkuansa. Hän näki intianin menevän aivan sen lähelle ja hän
hämmästyi, huomatessaan hänen ojentavan tätä kohti käsivartensa,
ikäänkuin veden jumalattareen tarttuaksensa, kun hänen korvissansa
äkkiä kuului kova ääni, joka lausui sanat:
-- Kuolema Gaspachon murhaajalle!
Samaan aikaan kuin äänikin, kuului pyssynpamahdus kaikuvan pitkin
rantoja.
Costal ja Claro näkyivät kumpikin sukeltavan veteen laukauksen
kuullessaan, eikä don Kornelio voinut hetkeen nähdä heitä kumpaakaan.
Tuo valkonen haamu oli myöskin kadonnut, mutta sillä kohdalla, missä
se oli seisonut, liikkuivat ruovot kiivaasti, ja don Kornelio luuli
kuulevansa sieltä hätähuutoakin; seuraavassa silmänräpäyksessä oli
kaikki jälleen ääneti.