Takaa-ajo.
Ainoastansa lyhyen hetken säilyttivät Ostutajärven rannat
äänettömyytensä. Muutama silmänräpäys tuon valkosen haamun katoamisesta
näki don Kornelio Costalin ja Claron nousevan vedenpinnalle ja
kiivaasti uivan rannalle. Vähän tämän jälkeen näyttäytyivät kumpikin
rannalla, tuskin sata askelta don Korneliosta.
Samassa juoksi kaksi miestä paljastetuin sapelin sekä uhkaavasti
huutaen ja meluten pensaista Costalia ja Claroa kohden, jotka
viimeksimainitut riensivät pois hevostensa luokse.
Molempain pakenevain toveriensa näkeminen saattoi tuon säikähtyneen
don Kornelion järkeensä, ja, asettaen pyssynsä, jonka hän kaikeksi
onneksi oli ottanut mukaansa puuhun, vakavasti oksalle, hän tähtäsi
yhtä takaa-ajajata ja ampui. Rosvo kaatui suin päin maahan, ja toinen
pysähtyi sekä kumartui toveriinsa, katsomaan, oliko tämä kuollut.
Viivytys takaa-ajamisessa, jonka tämä odottamatoin tapaus oli matkaan
saattanut, salli intianin ja neekerin ehtiä hevostensa luokse, hypätä
satulaan ja nelistää takasin, tekemään vuorostansa päällehyökkäystä.
Ennenkuin tuo elossa oleva rosvo, joka oli tullut vakuutetuksi
toverinsa kuolemasta, ennätti sille paikalle, johon hän oli hevosensa
jättänyt, voidaksensa helpommin hiipiä intianin kimppuun, oli tämä
ratsastanut hänet kumoon ja työntänyt väkipuukkonsa hänen sydämeensä.
Tällä välin oli don Kornelio äkkiä laskeutunut ales puusta ja rientänyt
paikalle, huutaen toverejansa nimeltä.
-- Ah, herra katteini, huudahti Costal, -- teidän näkemisenne minua
ilahuttaa. Nähdessäni teidän hevosenne meidän hevostemme luona,
pelkäsin jonkun onnettomuuden teitä kohdanneen. Pian, sanoi hän
Clarolle, hypäten satulaan, -- meidän on jälleen lähteminen järvelle,
muutoin voi tapahtui, että Matlacuezc... Herra don Kornelio, tahdotteko
tehdä hyvin ja varrota meitä tässä. Meillä on tärkeitä asioita
toimitettavana ja meidän täytyy olla kahdenkesken.
Tässä silmänräpäyksessä sattui kuitenkin tapahdus, joka esti Costalin
aikomuksen toimeenpanemista. Viisi ratsastajaa ja yksi kantotuoli näkyi
äkkiä metsän reunassa. Ne olivat don Mariano, hänen tyttärensä ja
palvelijansa.
Kartanonomistajan kuullessa don Kornelion mainitsevan kahden hänen
vanhan palvelijansa nimeä, lähestyi hän sitä paikkaa, josta ääni
kuului. Hän oli nähnyt rosvot, näiden ratsastaessa ohi soihtuinensa,
ja hänen väkensä oli heti tuntenut kaksi entistä toveriansa, Arroyon
ja Bocardon. Hänestä tuntui helpommalta tieto, että kaksi näitä
uskollisempaa, Costal ja Claro, olivat lähettyvillä.
Hän siis lähestyi, huutaen heitä nimeltänsä, ja saatuaan samalla don
Kornelion näkyviinsä, hän kysyi, eikö tämän nimi ollut Lantejas ja eikö
tämä kerta ollut hänen vieraanansa Las Palmas-kartanossa.
-- Aivan oikein, vastasi don Kornelio, mielihyvissään siitä, että hän
näin huomasi olevansa ystäväin parissa paikalla, joka hänestä tähän
asti oli näyttänyt niin autiolta ja kolkolta.
Keskustelu don Kornelion ja hänen entisen kestitsijänsä välillä oli
tuskin alkanut, ennenkuin se jälleen keskeytyi. Metsämaisemasta, johon
Arroyo rosvoineen ainoastansa joku minuutti sitten oli ratsastanut,
näkyi kuusi ratsastajaa tulevan täydessä laukassa, kiivaasti, kuten
näytti, kuuden toisen takaa-ajamina.
Noiden kuuden ensiksimainittujen ratsastajien laukatessa hämmästyneiden
katselijainsa ohitse tunsi Costalin terävä silmä heidän joukossansa
kaksi entistä toveriansa Las Palmas'esta: Arroyon ja Bocardon.
-- Me olemme tässä vaarallisella alalla, toverini, hän kuiskasi
Clarolle. -- Ne ovat Arroyo ja Bocardo, luultavasti hallituksen
joukkojen takaa-ajamina. Kumpiko puolue tahansa päässeekin voitolle, ei
se ennusta meille niitäkään hyvää.
Tuskin oli hän vaijennut, kun kuusi jälkimmäistä ratsastajaa
laukkasivat ohitse yhtä kiivaassa vauhdissa kuin nuo toisetkin. Yksi
takaa-ajajista oli monta hevosmittaa noiden toisten viiden edellä.
Kumarruksissa eteenpäin milt'ei hevosen kaulaan, hän näkyi koettavan
pingoittaa jokaista jäntärettänsä, ja vaikka hänen hevosensa paremmin
lensi kuin nelisti, kiihoitti ratsastaja sitä yhä kannuksillansa.
Samassa tuo elukka pillamustui, säikähtäen Gertrudis'en kantotuolia
tahi jotakin muuta esinettä, kuorsasi silloin omituisella äänellä,
johon tuli vastaukseksi heikko huudahtus kantotuolin verhojen takaa.
Huudahtusta ei kuullut ratsastaja, joka, yksinomaan ajatellen
vihollisensa takaa-ajoa, riensi ohitse päätänsä kääntämättäkään.
-- Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Costal, -- luulenpa koko
maailman tulleen tänä yönä hulluksi! Kaikki ovat liittyneet yhteen,
keskeyttääksensä suuren Tlalocin uskolaisten hartautta.
-- Niin, se on peijakkaan kiusallista, vastasi Claro.
Lykäten loihtimisensa sopivampaan tilaisuuteen, riensivät neekeri
ja intiani pukeutumaan ja ottamaan aseensa, ollaksensa varustettuna
kaikkien aavistamattomain kohtauksien varalta, sill'aikaa kun don
Kornelio jäi maakartanon isännän luokse.
Costalin ja hänen toverinsa mennessä pois, kuulivat he hetken matkalla
äänen, joka lausui:
-- Tätä tietä, tätä tietä! Minä näin everstin juuri äsken ratsastavan
tästä ohitse. Joutuin! Juoskaamme täyttä jalkaa, muutoin hän jälleen
pääsee käsistämme.
Ei mitään vastausta tullut, mutta sitävastoin näkyi pari miestä tulevan
metsästä, jotka juoksivat ratsastajien jäljessä.
Tuskin on tarpeellista sanoakaan näiden kahden miesten olleen Gasparin
ja Zapoten. He olivat seuranneet everstin jälkiä tänne saakka,
Gasparin ollessa etevä jälkien etsijä. He olivat myöskin tunteneet don
Marianon seuroinensa, ja silmänräpäyksen oli Gaspar epäillytkin, eikö
hänen olisi annettava läsnäolostaan isännällensä tietoa. Mutta tästä
häntä kielsi Zapote, joka huomautti toverillensa, että don Mariano
mahdollisesti voisi estää sen viestin perille saattamista, joka heillä
oli everstille, nyt kun tiedettiin hänen olevan paikalla. Tämä syy
kumosi Gasparin arvelut ja kauemmin viivyttelemättä he jatkoivat don
Rafaelin etsimistä.