Levotoin yö.
Onnellisesti pelastuttuansa Arroysta ja hänen rosvoistansa seurasi
don Kornelio vaistomaisesti Costalia, joka joutuin ohjasi suuntansa
Ostutajärvelle, voidaksensa alkaa loihtimisensa ennen kuun nousemista.
-- Päästyänsä järven lähelle, ilmoitti katteini tovereilleen
aikomuksensa jäädä odottamaan heidän palajamistansa, sittenkun he
olisivat kohdanneet Tlalocin ja hänen puolisonsa Matlacuezc'in.
Costal myöntyi saneen mielihyvissään tähän esitykseen ja lupasi etsiä
katteinille soveliaan lepopaikan.
Vähän tämän jälkeen ilmaisi tuulen viileys, ett'ei järvi enään ollut
kaukana, ja kaunis, siimekkäinen palmulehto tarjosi ystävällistä suojaa
don Korneliolle. Neekerin valmistettua tähän sammalista ja parista
huopapeitosta katteinille vuoteen, menivät hän sekä Costal järvelle
päin ja olivat pian näkyvistä.
Yksin jääneenä pani katteini maata niin mukavasti, kuin asianhaarat
sallivat, ja alkoi mielessään muistella päivän vaihtelevia tapauksia;
mutta pian hänen silmänsä ummistuivat ja hän vajosi uneen.
Hänen leponsa ei kuitenkaan jäänyt kauan häiritsemättä, sillä tuskin
tuntiakaan siitä, kun hän oli nukkunut, herätti hänet eriskummainen
ääni, ikäänkuin kellonläppäys jostakin läheisestä kirkosta.
Alussa luuli hän uneksivansa, ja että tuo kuulemansa ääni tuli hänen
syntymäkaupunkinsa kirkonkelloista; mutta silmänräpäyksen mietintö
sanoi hänelle, että hän oli valveilla.
Ääni, joka hetkeksi oli valjennut, alkoi uudestansa, ja don Kornelio
laski kaksitoista lyöntiä, heleitä sekä harvoja, ikäänkuin iso kello
ilmoittaisi keskiyön hetkeä. Todella olikin nyt tämä aika yöstä, kuten
don Kornelio voi nähdä kuusta, ja tämä huomio tuntui kauhealta hänen
mielessään.
Nuo kummalliset kellonlyönnit kuuluivat taaskin ilmassa, ja don
Kornelio kuuli nyt niiden tulevan järveltä tahi sen keskellä olevasta
velhovuoresta. Ne tuntuivat olevan merkkejä intianilaisten jumalain
herättämiseksi vuosisataisesta unestansa.
Voidakseen, jos mahdollista keksiä, noiden kamalien äänien syytä,
päätti don Kornelio kiivetä erääsen lähellä olevaan, korkeaan puuhun.
Tähän päästyään hän loi tähysteleviä silmäyksiä järvelle, jonka
yli hänen korkeasta asemastansa oli lavea näköala. Ei mitään outoa
ollut nähtävissä; mutta sen sijaan hän nyt kuuli uuden äänen, yhtä
kammottavan kuin nuo salaperäiset kellonlyönnitkin. Kuului ikäänkuin
kokonainen kööri ääniä, ja ne tuntui tulevan joidenkuiden tähän asti
tuntemattomain jättiläisolentojen keuhkoista.
Ajatus jostakin yliluonnollisesta pani katteinin vapisemaan niin, että
hän oli puusta putoamaisillaan. Hänen puun juurella seisova hevosensa
säikähti yhtä lailla kuin herransakin ja, temmaten itsensä irti, juoksi
se Costalin ja Claron hevosten luokse, jotka seisoivat rantaa lähempänä.
Toisellakin taholla olivat nuo omituiset kellon lyönnit herättäneet
säikähdystä. Tuskin kauempana kuin pyssynkantaman matkalla katteinista
ja puiden takana piilossa voitiin huomata nelimiehinen ryhmä keskenänsä
juttelevan. He olivat don Marianon palvelijoita.
Heidän isäntänsäkin oli kuullut läppäyksen ja koetti turhaan selittää
tuota outoa ilmiötä.
Tässä silmänräpäyksessä kuuluivat nuo takana olevasta metsästä tulevat,
kamalat kirkunat, jotka herättivät donna Gertrudis'en ja panivat
häntä nostamaan päätänsä, kauhistuksesta kiljahtaen.
Samassa tuli eräs palvelija, Castrillo, kantotuolille, kasvot
lumivalkeina säikähdyksestä.
-- Mitä siellä on? kysyi don Mariano, peljästyneenä palvelijan kurjasta
näöstä.
-- Ah, herra, vastasi palvelija, tämä paikka on varmaankin lumottu, ja
mitä pikemmin me pääsemme tästä pois, sitä parempi.
-- Pitäkää aseenne valmiina, vastasi don Mariano, -- kaiketi ovat ne
jaguareja, jotka tässä ympäristöllä kiljuvat.
-- Ah, herra, vastasi palvelija, pudistaen päätänsä; -- jaguarit
eivät koskaan kilju tuolla lailla, ja kaikki meidän aseemme olisivat
hyödyttömiä pimeyden valtoja vastaan. Kuulkaa... nyt se taasen alkaa?
Jälleen kuului metsästä pitkäveteistä kiljuntaa, joka
vastaanväittämättä oli sangen vähän jaguarin tahi muun tunnetun eläimen
äänen kaltaista.
-- Oi, isäntä, paetkaamme tästä paikasta, kun aikaa vielä on.
-- Mutta mihinkäs me menisimme? vastasi don Mariano, luoden levottoman
silmäyksen kantotuoliin. Lapsiraukkani... hän voi tuskin kestää matkan
jatkamisen vaivoja.
-- Ah, isäni, sanoi Gertrudis, -- älkää minua ajatelko. Minä kävelisin
ennemmin vaikka jalkasin, kuin jäisin tähän kauheaan paikkaan
kauemmaksi.
-- Noh, niin, sanoi don Mariano. Tapahtukoon, kuten sinä sanot.
Valjastakaa juhdat, hän lisäsi, kääntyen palvelijaan, -- ja lähtekäämme
heti. Koettakaamme päästä San Carlos'een.
Sillä aikaa istui don Kornelio yhä puussansa, milt'ei puolikuolleena
säikähdyksestä, kuunnellen, kuten hän luuli, puhetta jonkun
intianilaisen jumalan ja tämän pakanallisen palvelijan, Costalin,
kesken.
Äkkiä kiljunta taukosi. Äänettömyys kesti kuitenkin vähän aikaa, sillä
pari minuuttia tämän jälkeen kuuli katteini toista ääntä, ikäänkuin
kaukana olevilta ihmisiltä.
Vähitellen tulivat äänet lähemmäksi, ja don Kornelio rupesi luulemaan
heitä Costaliksi ja Claroksi, jotka palaisivat. Hän huomasi
kuitenkin pian erehdyksensä. Äänet eivät tulleetkaan järveltä, vaan
vastakkaiselta taholta. Sitäpaitsi hän nyt näki useita valkeita,
ikäänkuin palavia soihtuja, joita nuo puhujat näkyivät kantavan
ja joita, siitä nopeudesta päättäen, jolla ne etenivät, hevosella
ratsastavat miehet pitelivät.
-- Keitähän he lienevät? ajatteli don Kornelio; -- eihän he vaan lienee
Arroyo rosvoinensa?
Tuskin oli hän lausunut tämän arvelun, kun eräs ratsastajajoukko
ratsasti lähellä järvenrantaa olevalle aukealle, ja don Kornelio
tunsi heti ne kaksi etupäässä ratsastajaa Arroyoksi sekä Bocardoksi.
Ratsastajat näkyivät ratsastavan edestakasin, etsien pensastosta joka
haaralta, ikäänkuin he jotakin hakisivat.
Ratsastajat, lähestyessään rantaa, kulkivat pitkin ruovostoa,
huomaamatta noita kolmea, puiden alla seisovata hevosta.
Soihdut heitettiin nyt pois, ja ratsastaen erään järven muodostaman
lahdelman ympäri, katosivat ratsastajat don Kornelion näkyvistä.
Kuu, joka samassa silmänräpäyksessä kumotti kirkkaammin, salli hänen
paremmin nähdä järveä ja sitä ympäröivää ruovostoa. Taasen vallitsi
paikalla äänettömyys, kun don Kornelio äkkiä luuli havaitsevansa
liikettä ruovostossa, ikäänkuin joku raivaisi tietä sen lävitse.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi eräs olento, alussa
varjonkaltainen ja hämärä, hänen hämmästyneisiin silmiinsä. Heti sen
jälkeen se sai ihmisolennon ja, mikä don Kornelioa vielä enemmän
hämmästytti, naisen haamun! Tämän hän selvään näki ja huomasi myöskin
naisen olevan puetun valkoisiin, ja varustetun pitkällä, mustalla
tukalla, joka riippui ales hänen hartioillensa.
Kylmä hiki valui don Kornelion otsalta nähdessään haamun olevan
naisen, ja hänen silmänsä jäi siihen kiinnitetyiksi, voimatta niitä
siitä irroittaa. Hän ei epäillytkään näkevänsä Tlalocin puolison, tuon
kauhean Matlacuezcin, joka äsken oli noussut Ostutajärvessä olevasta
vesilinnastaan, josta hän Costalin loihtimisella oli yli-ilmoihin
manattu.