Lumottu järvi.
Kello oli kymmenen illalla, ja tähtikirkas taivas kattoi avarata
tasankoa, jolla paikottain oli metsää, paikottain leveitä, milt'ei
puuttomia aroja. Tämän tasangon keskellä oli suuri järvi. Sen musta,
sameriainen vesi tuskin kuvasti tähtiäkään, jotka sen yli niin
kirkkaasti tuikkivat, ja laineet, jotka loiskivat sen kaislaisilla
rannoilla, antoivat ainoastansa kuulua muutamia synkkiä, alakuloisia
ääniä.
Milt'ei keskellä tätä järveä kohosi jylhä, vihertävä vuori, joka oli
suuren, jättiläiskäsien pystyttämän hautapatsaan näköinen. Sen huipulla
levisi valkoinen, järven höyrähdyksistä, jotka yön viileydessä olivat
sakeutuneet, syntynyt usvapilvi. Nuo monet mustat raot sen kupeissa
tekivät sen kuonalla peitetyn, sammuneen tulivuoren näköiseksi, ja
alahalla sen juurella kuuluivat alligatorit molskivan kaislistossa.
Nyt selittämämme järvi oli tuo jo ennen mainittu Ostutajärvi eli, kuten
seudun väestö sitä useammin nimitti, lumottu järvi.
Tämän järven rannalle oli samalla aikaa, kun don Rafael valloitti San
Carlosien maakartanon, pysähtynyt muuan matkue, jossa oli don Mariano
ja hänen tyttärensä Gertrudis sekä neljä heidän palvelijaansa.
Kuten don Fernandon uskollinen palvelija jo oli eversti
Tres-Villas'elle kertonut, odotettiin isää ja tytärtä samana päivänä
San Carlos'een, ja he olisivat sinne määräajalla saapuneetkin, jos ei
donna Gertrudis'en heikko terveys olisi pakoittanut heitä pitempiin
pysähdyksiin, kuin aikomus olikaan. Nyt oli myöhään illalla neljäntenä
matkustuspäivänä, kun he saapuivat Ostutajärven eteläpäähän, ja,
ennenkuin hän liiallisesti väsyttäisi tytärtänsä, päätti don Mariano
yöpyä sille paikalle, jatkaaksensa sitte matkaa varhain seuraavana
aamuna.
Matkustajat valitsivat pienen, kauniiden puiden ympäröimän aukon
leiripaikaksensa. Maa oli peitetty pehmeällä nurmella, ja joukko
kukkivia pensaita sekä köynnöskasvia täytti ilman suloisella
tuoksullansa.
Vähän sen jälkeen kun he olivat pysähtyneet, oli donna Gertrudis
vaipunut uneen kantotuolissansa, jonka puoleksi suljettujen verhojen
välissä näkyivät hänen kasvonsa, yhtä valkeat kuin patja, jolla ne
lepäsivät.
Kantotuolin vieressä seisoi don Mariano, katsellen tytärtänsä surun ja
lemmen tunteilla.
Vähän matkan päässä, lähempänä järveä, istuivat palvelijat nurmella,
hillityllä äänellä jutellen.
Aukkoa ympäröivässä metsässä olevasta raosta näkyi vuori tuossa
lumotussa järvessä synkkänä kuvautuvan taivaan siniselle pohjalle.
-- Olen kuullut sanottavan, lausui yksi palvelijoista, -- veden
tuossa järvessä, joka nyt on niin sameriaista, muinoin olleen
kristallikirkasta, ja että se sitten vasta, kun piru otti sen
valtaansa, muuttui semmoiseksi, kuin se nyt on.
-- Oh, lausui toinen, -- minä en usko pirun asuvan tuossa vuoressa.
Pitäisihän sen osata valita hauskempikin olinpaikka.
-- Niin, lausui hän, joka ensiksi oli puhunut, ja jonka nimi oli
Zefirino, -- asukoonpa siinä nyt piru tahi ei, on hirveitä asioita
tuolla vuorella tapahtunut ja taitaa tapahtua vieläkin. Olen kuullut,
että tuota usvaa, jonka näemme sen huipulla, ja joka sinne yöksi
nousee, levittää sinne intianien jumala... joka on piru itse. Hän tekee
sen, salataksensa, mitä tuolla ylähällä tapahtuu. Intianit kertovat
siitä kummallisen tarinan.
-- Suo se meidänkin kuullaksemme, Zefirino.
-- Kuten kentiesi olette kuulleet, oli intianilaisilla papeilla muinoin
alttari tuolla ylähällä, jolla heidän oli tapana uhrata kymmenittäin
ihmisiä, jotta veri vuoti ales pitkin vuoren halkeamia ikäänkuin vesi
sadekuuron jälkeen. He avasivat uhrien rinnan, ja repivät sydämen ulos,
uhrin vielä eläessä.
-- Vaiti! huudahti toinen palvelija, ettekö kuulleet jyryä... juuri
tuolta järven rannalta?
-- Hoh, se on vaan alligatori, joka naksuttelee leukojansa. Jatka,
Zefirino!
-- Noh, niin, kertomus on sellainen, että viisisataa vuotta sitten
piti eräs intiani uhrattaman samalla lailla. Tuo julma pappi oli jo
viiltänyt auki hänen rintansa ja ottanut ulos hänen sydämensä, kun
intiani kaikkien ympärillä seisovien hämmästykseksi kaappasi kiinni
omaan sydämeensä ja koetti jälleen asettaa sitä entiselle paikallensa.
Hänen kätensä kuitenkin vapisi, sydän luikui hänen kourastansa, vieri
vuorta ales ja putosi järveen. Kauheasti kirkuen syöksyi intiani
perässä, ottamaan sydäntänsä vedestä; mutta hän ei noussutkaan enään
vedenpinnalle. Tietysti ei sellainen mies, kuin tämä intiani, voinut
kuolla, ja viisisataa vuotta on hän vaeltanut järven rantoja ympäri,
etsien sydäntänsä ja halkiviilletyin rinnoin, aivan niinkuin pappi
oli sen jättänyt. Vasta vuosi sitten näki joku hänet, vieläpä tällä
seudullakin, järven etelärannalla.
Zefirinon lopetettua kertomuksensa loivat hänen kuulijansa ehdottomasti
säikähtyneitä silmäyksiä järven mustaan veteen, ikäänkuin he olisivat
peljänneet tuon salaperäisen intianin tulevan näkyviin. Kahisevaa
ääntä kuului lehdissä ja saattoi heidät kaikki neljä hypähtämään ylös,
pelosta vavisten.
Tullen näin seisovaan asentoon, näkivät he miehen, joka raivasi
itsellensä tietä rannalla kasvavan ruovoston läpi.
Kirkkaassa kuutamossa voivat he nähdä miehen olevan ilko alasti, ja
että hänen ihonsa oli ruskea eli vaskenkarvainen, toisin sanoen, että
hän oli intiani.
Ruovoston läpi mennessään hän halkasi sen ojennetuilla käsivarsillaan,
samalla kun hän piti silmänsä alaspäin luotuina, ikäänkuin hän jotakin
etsisi.
Tultuaan veden luokse hyppäsi hän siihen ja alkoi uida tuota
velhovuorta kohti.
-- Taivaan Jumala! jupisi Zefirino kauhistuksen äänellä. -- Se on
sydäntänsä etsivä intiani!