San Carlos'en valloittaminen.
Muutama minuutti myöhemmin retkesi kahdeksankymmentä ratsastajaa
maakartanosta ja ainoastansa pieni, kahteenkymmeneen mieheen nouseva
vartijaväestö jätettiin jäljelle, joka oli hätä hätään riittävä paikan
puollustukseksi. Joukon mukana oli kaksi muuliaasia, joista toinen
kantoi pientä tykkiä ja toinen siihen tarvittavia ampumavaroja. Edellä
ratsasti tusina keveillä aseilla varustettuja ratsumiehiä, joiden
toimena oli seudun tutkisteleminen, ja niiden johtajana oli don Rafael
sekä luutnantti Veraegui.
Päästyänsä kahlauspaikan poikki, pysähtyivät etuvartijat, antaaksensa
pääjoukolle tilaisuutta ehtimään mukaan, ja tässä käski don Rafael
tuomaan don Fernandon palvelijan luoksensa.
-- Tiedättekö, hän kysyi tuolta mieheltä, onko täällä yhtäkään
tietä, jota myöten me voisimme maakartanoa kiertää ja lähestyä sitä
vastakkaiselta puolelta?
Palvelija vastasi myöntäen. Hän tiesi erään tien, jota myöten hän voi
johtaa ratsastajat rakennuksen vastakkaiselle puolelle aina muureihin
saakka, joutumatta huomatuksi tulemisen vaaraan.
-- Ratsastakaa siis edellä vakoojien seurassa, käski don Rafael. Meidän
on välttämättömästi pääseminen salaa näiden rosvojen kimppuun, muutoin
ne meiltä pääsevät karkuun, kuten ennenkin.
Käskyä totellen asettui palvelija vakoojien eturiviin, ja nyt
lähdettiin taasen liikkeelle.
Tie, jota myöten palvelija heitä johti, kulki sen kukkulan juuritse,
jolla kartano sijaitsi, ja jossa don Kornelio pari tuntia sitä ennen
oli nähnyt akkunat niin kirkkaasti valaistuina. Kaikki oli nyt hiljaa
kuin haudassa; ei yksikään ääni ilmaissut päällekarkausta odotettavan.
Kappaleen matkaa eteenpäin opas pysähtyi ja osoitti don Rafaelille
useampiakin teitä, jotka haaraantuivat heidän tähän asti kulkemastansa
tiestä, ja jota seuraten he, jos jakaantuisivat useampiin joukkoihin,
voisivat täydellisesti saartaa maakartanon. Juuri tätä don Rafael
toivoikin.
Itse komentaen pääjoukkoa, lähetti don Rafael mainittuja teitä myöten
kolme pienempätä osastoa Veraeguin ja parin aliupserin johdolla. Näiden
tuli merkin saatuansa rynnätä oikealta ja vasemmalta sekä takaapäin,
samalla kun don Rafael tykkineen hyökkäisi rakennusta vastaan
edestäpäin. Kumpainenkin joukko oli varustettu heittopommeilla, joita
aijottiin lennättää maakartanon pihaan tahi muihin paikkoihin, joihin
vihollinen kentiesi voisi paeta.
Niinkauan kuin päällekarkaajia kaihtivat kukkulata ympäröivät puut ja
pensaat, he häiritsemättä lähenivät; mutta lähemmäksi päästyänsä alkoi
aukeata maata, ja etuvartijain antamat laukaukset kutsuivat miehistöä
aseisin. Vähän tämän jälkeen ruvettiin antamaan epäsäännöllistä tulta
maakartanon katolta.
Ampumisesta piittaamatta jatkoivat päällekarkaajat, eteenpäin rynnäten,
pommiensa heittämistä, samalla kun don Rafaelin osasto, tulleena
rakennuksen edustalle, heti asetti tykin telallensa ja alkoi tulen
pääporttia kohti.
Ensimäinen laukaus pirstasi yhden portin.
Sillävälin alkoivat pihaan putoavat pommit räjähdellä kivilaskosta
vastaan, rosvojen hevosten suureksi säikähdykseksi, jotka joukottain
tempasivat itsensä irti ja laukkasivat sinne tänne, saaden aikaan mitä
suurinta hämminkiä. Hälytyshuudot, haavoitettujen voivotukset sekä
muiden rosvojen kiroukset olivat ainoa vastaus noiden räjähtävien
pommien pamauksiin, jotka tekivät kauhean miestuhon heidän riveissänsä.
Kova räjähdys ilmaisi uutta tykinlaukausta, ja tällä kertaa tunki luoti
portista pihaan erään kapinoitsijajoukon sekaan.
-- Vielä kerran! Vielä kerran! huusi don Rafael. -- Ampukaa kumoon tuo
toinenkin portti, ja sitten eteenpäin miekka kourassa!
Uusi räjähdys, ja uusi luoti lävisti puun, portti huojui ja kaatui
rysähtäen kellelleen, jättäen tien avonaiseksi.
Sapeli kourassa ja urhollisten miestensä seuraamana ryntäsi Tres-Villas
porttikäytävään.
-- Missä se Arroyo-koira on? hän huusi, syöksyen rosvojoukon keskelle
ja lyöden maahan kaikki, jotka tulivat hänen sapelinsa tielle,
ennenkuin vastausta voitiin antaakaan. -- Eespäin, urhoni, hän jatkoi,
-- ei yhtään vankia, ei yhtään armoa!
Pian oli pihassa ainoastaan rosvojen ruumiita. Ne harvat, jotka vielä
olivat hengissä, olivat paenneet yläkerrassa oleviin huoneisin, joissa
he täksi hetkeksi ovia lujittamalla kuolemasta pelastuivat.
-- Missä se Arroyo-koira on? Tuhat pesosta sille, joka voi viedä minut
tämän pedon luokse! huudahti don Rafael, turhaan rosvoin päällikköä
etsittyänsä.
Mutta Arroyon ja hänen toverinsa, Bocardon, etsiminen oli turhaa; sillä
kuten lukija muistanee, olivat he ratsastaneet maakartanosta pois,
etsimään sen kadonnutta emäntää.
Ruumiit tarkastettiin yksi toisensa perään, mutta ei Arroyoa eikä
Bocardoakaan niiden joukossa ollut.
-- Eespäin siis, Veraegui! sanoi don Rafael. -- Meidän on käyminen
heidän kimppuunsa heidän piilopaikassansa. He lienevät lymyssä tuolla
ylähällä. Yhtään aikaa ei ole hukattava.
-- Ah, vastasi luutnantti, luoden tyytymättömän silmäyksen ruumiisin,
-- minä pelkään, herra eversti, ettei meidän köytemme tule meitä
vähääkään hyödyttämään. Nämä heittiöt ovat kaikki kuolleita, ja mitä
näiden tuolla ylhäällä oleviin toveriin tulee, on parasta sytyttää
heidän piilopaikkansa tuleen ja polttaa heidät elävinä.
-- Voi, älkäätte sytyttäkö huonetta, herra eversti! pyysi tuo
uskollinen palvelija, joka heille oli tien näyttänyt. -- Minun
isäntä-raukkani on siellä ja tulisi palamaan kuten kaikki ne muutkin.
Kaikki hänen väkensä on myöskin siellä ja rosvojen käsissä.
-- Se on totta; vastasi don Rafael, -- ja kuitenkaan ei käy näiden
konnien pakoonpäästäminen laatuun. Jos me hyökkäämme heidän kimppuunsa,
tulevat he, varustettuina ja tietäen varman kuoleman itseänsä
odottavan, maksamaan meille useamman miehen, kuin minkä he ovat
arvoisiakaan. Mikä teidän neuvonne, herra luutnantti on.
-- Että annamme heidän olla nälässä, kunnes antautuvat. Vahinko
olisi, jos he eivät tulisi hirtetyiksi, koska kerran olemme itseämme
vaivanneet näiden köysien mukaamme ottamisella.
-- Se tulee viemään aikaa, mutta minä todellakin luulen sen
parhaammaksi, mitä voimme tehdä, ja kentiesi keksimme sillävälin
jonkun keinon, vapauttaaksemme don Fernandon heidän käsistänsä.
Kaikissa tapauksissa odotamme huomiseen, ennenkuin teemme uuden
päällekarkauksen. Sillävälin jätän teidät piiritystä valvomaan. Donna
Marianita-parka harhailee varmaankin läheisessä metsässä, ja minä aijon
itse lähteä häntä etsimään.
Don Rafaelin käskettyä sitten kaksitoista miestä itseänsä seuraamaan,
hyppäsi hän satulaan ja ratsasti ulos kartanon portista.
Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Veraeguin asettamia
vartijamiehiä tuli kaksi miestä puhuttelemaan, jotka pyysivät päästä
sisään kartanoon. Kumpikin oli jalkasin, ja he olivat juosseet niin
kiivaasti, että he tuskin voivat toimittaa asiatansakaan.
-- Mitä te tahdotte? kysyi luutnantti. -- Ah, tekö siinä olettekin? hän
jatkoi, tunnettuaan Gasparin ja Zapoten. -- Millä lemmon tavalla te
olette päässeet ulos vahtihuoneesta?
-- Vahti päästi meidät menemään, teidän armonne, vastasi Zapote. -- Hän
tiesi, ett'ette olisi suonut meitä siellä pidettävän, jotta eversti
tavattaisiin hengissä, ja koska meillä on hänelle tärkeätä asiata...
Eversti on ratsastanut täältä pois, keskeytti Veraegui.
-- Onko hän poissa? huudahti Zapote alakuloisena. -- Mihin hän on
mennyt, teidän armonne?
Kun luutnantti oli osoittanut suunnan, johon don Rafael oli
ratsastanut, riensi Gaspar ja Zapote samaan suuntaan niin nopeasti kuin
heidän jaloistansa pääsi.