Iloisia ja surullisia sanomia.
Yö oli jo tullut, kun don Rafael lähti bamburuovostosta, joka häntä
niin hyvin oli kätkenyt.
Tultuaan vakuutetuksi, ettei ketään näkynyt lähettyvillä, meni hän sen
aukean paikan poikki joka virran metsästä eroitti, ja riensi erääsen
viidakkoon, johon hän hevosensa oli sitonut.
Kuten isäntänsä, oli Roncador'kin välttänyt rosvojen nuuskimista,
mutta se oli niin heikko janosta ja nälästä, että don Rafael epäili,
jaksaisiko tuo eläinraukka häntä kantaakaan. Kaikissa tapauksissa oli
hevonen ensiksi vietävä virralle juomaan. Tämän toimen tehtyä talutti
eversti jälleen hevosensa rannalle, jolloin hän näki erään miehen
tulevan kahlauspaikalta. Koska mies oli jalkasin ja yksinänsä, päätti
don Rafael pysähtyä, häneltä kyselläksensä. Pistooli kourassaan hän
siis asettui jalkamiehen tielle.
Tämä, joka näin näki oudon miehen, jolla oli kädessään ampumaan valmis
pistooli, ja joka päästä kantapäähän asti oli mudan peittämänä, häntä
ahdistavan, säikähtyi milt'ei mielipuoleksi.
-- Ah, herra, hän huudahti; -- auttakaa palvelijaparkaa, joka hakee
apua isännällensä!
-- Kuka sinun isäntäsi on? kysyi don Rafael.
-- Don Fernando Lacarre, kuului vastaus.
-- San Carlos'en maakartanostako?
-- Niin, herra. Tunnetteko hänet?
-- Tunnen; onko hän missään vaarassa?
-- Äh, vastasi palvelija, -- rosvot ovat ryöstäneet maakartanon, ja
juuri minun sieltä lähteissäni kuulin isäntäraukkani vaikeroivan heidän
päämiehensä, katteini Arroyon, ruoskan iskuista.
-- Taasen tämä konna! vastasi don Rafael. -- Ja teidän emäntänne, donna
Marianita, hän lisäsi, -- miten hänen laitansa on?
-- Juuri sentähden, ettei isäntäni tahtonut ilmaista tämän
piilopaikkaa, Arroyo häntä ruoskikin, vastasi mies. -- Kaikeksi
onneksi minä autoin emäntäni ulos sen huoneen akkunasta, jossa
hän oli kätkössä. Sitten lähdin itse pois ja aijon nyt mennä Del
Valle-kartanosta hakemaan avuksi sen urhollisia puollustajia, jotka
eivät koskaan riko sotalakeja.
-- Mutta miten te pääsette sinne sisälle? Eikö Arroyon väki enään
maakartanoa piiritä?
-- Ei, herra. Koko hänen joukkonsa on nyt San Carlos'essa.
-- Hyvä! lausui eversti. -- Tulkaa minun mukaani, niin lupaan teille
pikaisen ja verisen koston.
Pitemmittä selityksittä hyppäsi don Rafael satulaan, käski palvelijan
istumaan hänen taaksensa ja ratsasti nopeassa ravissa Del Valle'en päin.
-- Mihin te emäntänne jätitte? kysyi don Rafael heidän eteenpäin
ratsastaessaan.
-- Ah, herra, vastasi palvelija, -- minä olin niin hämilläni, kun hän
minusta erkani, ett'en huomannut neuvoa häntä pakenemaan Del Valle'en.
Minä pyysin häntä vaan rientämään San Carlos'en lähellä olevaan
metsään. Tärkein oli hänen pelastamisensa Arroyon kynsistä, ja luulenpa
hänen olevan turvassa viidakossa. Nuori vaimo-raukka! Hän oli vielä
tänä aamuna niin onnellinen. Hän vartosi juuri tänä iltana isäänsä ja
sisartansa... joita hän ei pitkään aikaan ole nähnyt.
Eversti ei voinut olla karmimista tuntematta.
-- Oletteko varma, että don Mariano ja donna Gertrudis aikoivat tulla
tänä iltana?
-- Niin eräässä isännälleni lähetetyssä kirjeessä oli. Heidät oltiin
karkoitettu Oajacasta epäluulonalaisina kapinan edistämiseen, ja heidän
oli heti sieltä lähteminen. Suokoon Jumala, ett'eivät he edes joutuisi
näiden jumalattomien ihmisten käsiin.
-- Toivokaamme, ett'eivät he joudu, sanoi eversti hillityllä äänellä.
-- On mahdollista, jatkoi palvelija, -- että donna Gertrudisen
sairaus olisi viivyttänyt heitä päivän tahi pari matkalla. Se olisi
onnettominta, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.
-- Mitä te sanotte? Onko donna Gertrudis sairas?
-- On, herra, vastasi palvelija, -- donna Gertrudis on ikäänkuin
entisen olemisensa varjo. Joku salainen suru häntä jäytää. Mutta,
herra, onko teillä vilu? kysyi mies, joka, pitäen kiinni don Rafaelin
käsivarresta, tunsi tämän vapisevan.
-- Ei se mitään ole, vastasi eversti, -- mutta sanokaatte minulle,
tietääkö kukaan hänen surunsa syytä?
-- Kysykää pikemmin, herra, kuka sitä ei tietäisi? Donna Gertrudis
rakastaa nuorta upseria, ja se rakkaus on niin sydämellinen, että hän
lienee leikannut kauniin tukkansa uhriksi pyhälle neitsyelle, jos se
pelastaisi tämän hengen eräässä vaarapaikassa. Ja sittenkin on tämä
hänen näin rakastamansa hänet hyljännyt.
-- Todellakin? kysyi don Rafael vaistomaisesti.
-- Niin, jatkoi palvelija, -- ja tuo nuori tyttöparka kuolee, koska
hänet näin on hyljätty... kuolee hivumalla, mutta varmaan... Kuinka,
herra, ettekö voi hyvin? Sydämenne tykyttää kättäni vasten, ikäänkuin
se pyrkisi ulos rinnastanne.
-- Minussa on todellakin kova sydämentykytys-tauti, vastasi don Rafael,
-- mutta pian se lakkaa. Tunnen jo itseni terveemmäksi. Jatkakaa
kertomustanne. Oletteko koskaan kuulleet sen nuoren upserin nimeä?
-- En, vastasi palvelija; -- mutta olisinpahan minä hänen sijassansa,
en antaisi tuon nuoren tytön kuolla, sillä enpä ole milloinkaan nähnyt
hempeämpää ihmistä.
Nämä sanat olivat viimeiset tässä asiassa lausutut sanat, sillä samassa
kuului etuvartijan ääni maakartanon muureilta.
-- Sanokaa luutnantti Veraeguille, käski don Rafael vastaukseksi
tunnustushuutoon, -- että täällä on eversti Tres-Villas.
Sisäpuolelta kuuluvien torvien äänet ilmaisivat pian miehistön ilon
entisen päällikkönsä palajamisesta, samalla kun don Fernandon palvelija
joutuin laskeusi ales hevoselta, pyytäen anteeksi, ett'ei hän ollut
huomannut toverinsa ylhäistä arvoa.
-- Minullapa on suurin syy kiitollisuuteen, sanoi don Rafael. --
Pysähtykäätte tähän, kunnes minä palajan. Minä teitä kentiesi tarvitsen
eräässä tärkeässä asiassa.
Palvelija kumarsi kunnioittaen, ja don Rafael kääntyi sitten luutnantti
Varaegui'in, joka useain, soihtuilla varustettuin sotamiesten kanssa
oli tullut ulos esimiestänsä tervehtimään.
Ensimäisten tervehdyksien vaihdettua, kertoi luutnantti don Rafaelille,
että he juuri olivat hankkeissa retkeilemään Arroyon rosvoja vastaan.
-- Te siis tiedätte, missä ne oleskelevat? kysyi don Rafael.
-- Emme aivan tarkalleen, mutta eipä ole noiden roistojen jälkien
löytäminen vaikeata.
-- Se on kylläkin totta, vastasi eversti; -- sattumasta minä kuitenkin
heidän tyyssijansa tiedän. He ovat San Carlos'en maakartanossa. Pitäkää
huolta, luutnantti Veraegui, että miehenne ovat varustetut tarpeeksi
asti köysillä. Ottakaa myöskin aasin selässä tykki mukaanne; me tulemme
kait sitä portin särkemisessä tarvitsemaan.
-- Mutta, herra eversti, mitä te köysillä teette? kysyi luutnantti.
-- Noiden konnien mestaamiseen, herra luutnantti; me tulemme hirttämään
heidät joka ainoan miehen.
-- Hyvä, vastasi tämä. -- Mutta kuulkaahan, herra eversti, kaksi
epäluulon alaista velikultaa saapui tänne hetkinen sitten. He kertoivat
kohdanneensa teidät metsässä, ja että kapinalliset ajoivat teitä
takaa... sentähden me oikeastansa hankimmekin ulos. Koska ainakin
toinen näistä miehistä näytti kovin epäiltävältä, panin minä ne
varmuuden vuoksi lukon taakse, varsinkin kun he sanoivat haluavansa
teitä puhutella.
-- Minulla ei nyt ole aikaa heidän kanssansa puhella, vastasi don
Rafael, joka ei voinut aavistaakaan sitä riemua, jonka heidän
ilmoituksensa olisi hänessä vaikuttanut. -- Minä puhun palattuani
heidän kanssansa. Me olemme menettäneet liian paljon aikaa... San
Carlos'en isäntä laskee varmaankin levottomana minuutteja. Minä en
vaihda pukuakaan, joutukaatte siis ja käskekää miehet satulaan.