Viesti tuodaan perille.
Don Kornelion seisoessa ilmassa, joka milt'ei häntä tukahuttanut, näki
hän yhden noista varjonkaltaisista olennoista muista eroavan ja häntä
kohti tulevan. Miehen lähemmäksi tultua hän tunsi rosvojen julman
päällikön, joka, ikäänkuin jaguari nuoleskellen verisiä huuliansa,
käheällä äänellä huudahti:
-- Tuokaa tänne vakoja! Minä tahdon tutkistella häntä sillävälin, kuin
tuo toinen toipuu.
-- Tässä hän on, vastasi Bocardo, työntäen don Kornelioa Arroyon eteen.
Tämä katseli don Kornelioa verenhimosta säihkyvin silmin.
-- Tunnusta heti! hän huudahti, -- ja anna asian loppua. Minä olen
väsyksissä enkä halua kauemmin varrota.
-- Herra Arroyo, vastasi Lantejas, minä olen kapinoitsijajoukossa
palveleva katteini, ja kenraali Morelos on minut lähettänyt teille
sanomaan...
Don Kornelio vaikeni. Hän epäili, uskaltaisiko hän ilmaista oikean
asiansa.
-- Missä ovat teidän todistuksenne? kysyi Arroyo.
-- Paperini ovat minulta ryöstetyt.
-- Vähät teidän papereistanne! Tänne, vaimo! jatkoi Arroyo, kääntyen
akka kuotaleesen, joka vielä seisoi tuon pyörtyneen don Fernandon
luona. -- Tässä on sinulle vähän työtä, sillä minä olen hiukan
väsyksissä. Minä annan sinun toimeksesi tämän vakojan saamisen
tunnustamaan, kuka hänet on lähettänyt, ja missä tarkoituksessa hän on
tullut. Pakoita häntä puhumaan, millä keinoin vaan haluat.
-- Varsin mielelläni, vastasi kuotale, -- mutta ei vielä. Tuo visapää
on jälleen toipunut, ja, mikä vieläkin parempi, on lopulta tullut
järkeensä... hän haluaa ilmaista.
-- Tuo hänet sitten tänne! käski Arroyo. Monta miestä riensi
irroittamaan don Fernandoa seinästä, johon hän oli kytketty, ja
puolittain laahasivat, puolittain kantoivat he hänet lattian poikki
Arroyon luokse.
-- Kas niin, kurja! huudahti akka, -- missä sinun rahasi ovat
kätkettynä?
-- Missä sinun vaimosi on? huusi Arroyo. Hänen isänsä on hänestä kelpo
lunnaat maksaminen.
Kivun masentamana neuvoi don Fernando tuskin kuuluvalla äänellä tuon
kätköpaikan, jonka ovi, sukkelasti muuriin salattuna, oli jäänyt
rosvojenkin tarkoilta silmiltä huomaamatta.
Sekä Bocardo että Arroyo riensivät heti sille paikalle. Nelikko
dollarin rahoja ja iso joukko rahaksi tekemätöntä hopeata oli
huoneessa, mutta Marianita-rouva oli kadonnut.
Kun don Fernando sen kuuli, päästi hän ilon huudahtuksen ja pyörtyi
uudelleen.
Don Kornelion mieleen muistui nyt tuo valkoisiin puettu aave, jonka hän
puiden välissä oli nähnyt, ja hän ei epäillyt sen olleen juuri saman
henkilön, jota he etsivät.
Arroyo palasi vankiansa tutkimaan, mutta nyt näkyi don Kornelion koko
luonto muuttuneen. Viinan höyryt ynnä pihkasoihtujen katku olivat
nousseet hänen päähänsä, ja koska hän ei milloinkaan ollut väkijuomia
nauttinut, oli vaikutus samallainen kuin todellisesta, vaan pian
ohimenevästä päihtymyksestä.
-- Herra Arroyo! hän huudahti niin jyreällä äänellä, että se milt'ei
häntä itsenänsäkin hämmästytti, -- ja te, herra Bocardo, minä käsken
teitä kumpaakin kunnioittamaan hänen ylhäisyytensä, kenraali Morelos'en
airuetta... minua, jota hän on käskenyt teille sanomaan, että jos te
jatkatte verisillä hirmutöillänne sen pyhän asian häpäisemistä, jonka
puolesta me taistelemme... emme niinkuin rosvot vaan kuten kristityt...
tulette te molemmat neljän hevosen välissä reväistäviksi.
Tämän odottamattoman ja loukkaavan uhkauksen kuultuansa säihkyi Arroyon
silmät raivosta. Bocardoon se teki toisellaisen vaikutuksen. Hän
vaaleni ja alkoi vavista Morelos'en nimeä mainittaessa.
Vaikka säikähtyneenä omasta rohkeudestansa, jatkoi don Kornelio
kuitenkin samalla äänellä:
-- Tuokaa tänne neekeri ja intiani, jotka ovat vankeina kuten minäkin,
ja kuulustelkaatte, eikö molemmatkin tunne minua katteini don Kornelio
Lantejas'eksi. Jos he eivät sitä tee, niin...
Tällä kohdalla Arroyo keskeytti puhujaa, rynnäten esiin ja käheällä
äänellä huutaen:
-- Voi teitä, jos te valehtelette! Minä tulen silloin repimään kielen
suustanne ja sillä roimimaan poskillenne.
Lantejas, joka nyt vasten luontoansakin oli tullut kovin rohkeaksi,
vastasi tähän uhkaukseen ylpeästi hymyillen.
Claroa lähetettiin hakemaan, ja hän astui seuraavassa silmänräpäyksessä
huoneesen.
-- Kuka tämä mies on, sinä neekerikoira? ärjyi rosvo.
Tällä kertaa liian täsmällisenä täyttämään esimiehensä käskyjä paljasti
neekeri valkoset hampaansa salaperäisesti hymyillen.
-- Don Lukas Alacuesta tietysti! hän vastasi. Ilon huudahtus pääsi
rosvolta.
-- Mutta onhan minulla toinenkin nimi, eikö niin? kysyi don Kornelio
hämille joutumatta.
-- Don Kornelio Lantejas, lisäsi Claro.
-- Todistukset!... Todistukset! huusi Arroyo. -- Todistukset! Ne minun
pitää heti saada!
Tässä silmänräpäyksessä kuului kovaa mellastusta oven takana. Tämä
temmattiin kiivaasti auki, ja Costal syöksyi keskelle huonetta,
pitäen toisessa kädessään veristä väkipuukkoa, samalla kun toinen
oli käärittynä muodottomaan myttyyn, joka oli jonkinlaisen kankaan
tapaista. Tämä viimeksimainittu oli hänellä kilpenä useain miesten
hyökkäystä vastaan, jotka takaapäin häntä ahdistivat.
Costal, päästyänsä sisään, kääntyi heti ympäri, ruveten takaa-ajajiansa
vastustamaan. Kun nämä olivat päällikkönsä läheisyydessä, lakkasivat he
päällekarkaamisestansa, ja yksi heistä huusi Arroyolle, että intiani
oli tappanut heidän toverinsa, Gaspachon.
-- Se tapahtui, saadakseni takasin omani, vastasi Costal, -- tahi
oikeammin katteini Lantejas'en oman, ja tässä se on.
Tämän lausuttuansa purki intiani sen esineen joka hänellä oli
kiedottuna vasemman käsivartensa ympärille ja joka näkyi olevan tuo
niin, pahalla ajalla poistullut viitta.
Don Kornelio tarttui siihen ilosta huudahtaen ja pisti heti kätensä sen
lakkariin.
-- Tässä on todistukseni! hän lausui, vetäen lakkarista joukon tuon
tapetun rosvon suonista vuotaneella verellä niin tahrattuja papereja,
että niitä tuskin voi lukeakaan. Tarpeeksi niistä kuitenkin sai selkoa
todistamaan don Kornelion olevan se, joksi hän itsensä oli sanonut ja
sen käskynhaltijan nimen, jonka puolesta hän toimi.
Morelon nimi näiden rosvojen keskellä oli hänelle sama kuin Herran
kuiskaus Danielille jalopeurain luolassa. Nuo molemmat julmat
päällikötkin hiljensivät äänensä tätä niin yleensä peljättyä ja
kunnioitettua nimeä mainittaessa.
-- Noh, olkoon sitten niin, huudahti Arroyo, vastenmielisesti taipuen;
-- mutta jos te koskaan kerskaatte niistä hävyttömistä sanoista, joita
minua vastaan olette käyttäneet, niin... ja rosvo kähisi suustansa
hirveän kirouksen. Mitä kenrali Morelos'een tulee hän jatkoi, voitte
hänelle sanoa, että kukin meistä sotii tavallansa, ja että hänen
uhkauksistansa huolimatta minä tulen noudattamaan omaani.
Tämän sanottuansa hän käski päästämään irti nuo kolme vankia ja
antamaan heille takasin heidän aseensa sekä hevosensa.
-- Kuusi ratsastajaa nouskoon heti hevosen, selkään ajamaan takaa
tuota karannutta sennoritaa! huudahti Arroyo, don Kornelion ja hänen
toveriensa lähtiessä huoneesta. -- Satuloitkaa heti hevoseni; minä
tulen mukaan ja te myöskin, Bocardo!