Pirullinen rangaistus.
Päivä, jona kaikki nämä vaihtelevat seikat tapahtuivat, oli Arroyolle
kaikkea muuta paitsi onnellinen. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hänen
verivihollisensa, don Rafaelin, palajaminen seudulle ollut enteenä
niille monille vastoinkäymisille, jotka häntä olivat kohdanneet.
Kymmenen hänen miehistänsä olivat kaatuneet piiritettyjen kautta ja
kaksi oli don Rafael surmannut sekä itse päässyt pakoon Gaspar-vangin
ja Zapote-karkulaisen kanssa.
Nämä vastoinkäymiset olivat kiihoittaneet rosvopäällikön verenhimoa,
ja kiukkuaan tyydyttääksensä hän päätti viipymättä valloittaa San
Carlos-nimisen maakartanon. Paitsi kostonhimonsa tyydyttämistä oli
Arroyolla myöskin toinen tarkoitus mainitun maakartanon kimppuun
hyökkäämisellä: hän aikoi sijoittaa sinne pääleirinsä, omataksensa
tarpeen tullessa varmemman turvapaikan kuin avaran kentän.
Hän huomasi erehtyneensä laskuissaan Del Vallessa olevan hallituksen
joukon vastustusvoimasta, ja, ollen vielä epätiedossa sen todellisesta
suuruudesta, piti hän piirityksestä lakkaamisen paraimpana, kunnes
hän oli valloittanut San Carlosin. Sitten aikoi hän palata koko
joukkoinensa sekä tehdä ratkaisevan hyökkäyksen tämän paikan kimppuun.
Tästä syystä oli hän käskenyt piirittäjiä palajamaan leiriin sekä
purkanut telttansa ja koko miehistöineen marssinut San Carlosta
valloittamaan. Tämä selittää, miten don Kornelion toverinensa oli
onnistunut päästä Del Vallen ohi ja Ostuta-virran kahlauspaikan poikki,
näkemättä Arroyoa tahi ketään hänen joukostansa, paitsi Gaspachoa.
Vaikka San Carlos'en isännällä, Fernando Lacarralla, olikin monta
palvelijaa, ei hän silmänräpäystäkään vastarintaa ajatellut. Heti
vaadittaissa siis portit avattiin Arroyolle ja hänen miehillensä.
Koska Arroyo tähän asti oli ollut ankaran tasapuolinen ja oli tunnettu
lämpimäksi vapauttamisasian ystäväksi, luuli tuo nuori espanjalainen
Arroyon ainoastansa tahtovan vaatia häneltä veroa joukkonsa
ylläpitämiseksi.
Vaikk'ei don Fernando siis odottanutkaan minkäänmoista väkivaltaa, oli
hän kuitenkin pitänyt viisaimpana piiloittaa ennen portin avaamista
vaimonsa, Marianitan, erääsen maakartanossa olemaan komeroon, jossa hän
rahojansakin tallensi.
Varmemmaksi vakuudeksi oli don Fernando rosvojen sisääntullessa
ilmoittanut vaimonsa olevan matkalla.
Juuri silloin, kun tuo nuori maakartanon omistaja koetti johdattaa
vieraitansa harhaan hänen vaimonsa ja aarteidensa piilopaikkaan nähden,
oli don Kornelio saanut näkyviinsä maakartanon, jonka ihmeellisesti
valaistut akkunat häntä olivat kummastuttaneet.
Don Kornelio, päästyänsä Gaspachon seurassa kiviportaiden ylisille,
tuli suljetun oven eteen, jonka sisäpuolelta tuskanhuutojen ohella
kuului korkeaäänistä melua.
Gaspacho avasi kursailematta oven sekä työnsi don Kornelion erääsen
isoon huoneesen, jossa oleva ilma heidät miltei tukahuttanut.
Joukko pihkasoihtuja paloi pitkin seiniä, mutta niiden punertavaa
leimua milt'ei himmentänyt tuo kirkas valo, joka loisti eräästä
keskellä lattiata olevasta paloviina-tynnyristä, jota sinipunervat
liekit ympäröivät.
Kuumuus, veren löyhkä ja tuon palavan viinan haju synnyttivät yhtenä
hengittämiseksi inhoittavan ilman; mutta tämäkin oli don Korneliosta
vähemmin tuskallista kuin se näky, joka hänen silmiänsä huoneesen
astuessaan kohtasi. Yhdellä seinällä seisoi joukko miehiä erään olennon
ympärillä, jota he suurella mielihalulla katselivat.
Milt'ei alastomana ja sidottuna kasvot seinäänpäin näkyi eräs mies, ja
häneen kumarruksissa oli eräs toinen, kourassansa paksusta härännahasta
tehty ruoska, jolla hän vähän väliä nähtävästi koko voimallansa tuota
onnetointa uhria löi.
Ruoskamies oli julman näköinen, ja nuo sinertävät viinanliekit, jotka
leimuten hänen kasvojansa valaisivat, tekivät ne milt'ei pirullisen
näköisiksi. Ruoskitun selästä pirskuva veri oli tahrannut seinän
hänen kummaltakin puoleltansa, ja näiden pilkkujen paljous todisti
rangaistuksen jo hyvän aikaa kestäneen.
Pyövelin virkaa tekevän miehen vieressä seisoi eräs vieläkin
inhoittavamman näköinen nainen, joka näkyi kehoittavan miestä
suurempaan julmuuteen.
Gaspachon nähdessä, ett'ei kukaan hänen sisääntuloansa huomannut, huusi
hän niin kovaa, että se kuului melun keskeltä:
-- Herra katteini! Me olemme ottaneet neekerin ja intianin toverin
vangiksi. Tässä hän on!
Don Kornelion hämmästykseksi ei katteiniksi nimitetty ollut kukaan muu,
kuin tuo inhoittava ruoskamies.
-- Hyvä, vastasi katteini, häneen kääntymättä; -- minä tulen heti,
kunhan saan tämän visapäisen Fernandon neuvomaan, mihin hän on vaimonsa
ja rahansa kätkenyt.
Ruoska vinkui taasen ilmassa ja sattui tuon onnettoman selkään, muuta
vaikuttamatta kuin syvän huokauksen.
Aivan välinpitämättömänä tästä näyttelystä meni Gaspacho, jätettyään
vankinsa Arroyon huostaan, ulos huoneesta.
Mitä don Kornelioon tulee, seisoi hän siinä, mihin rosvot olivat hänet
asettaneet, kauhistuksen valtaamana. Lukuunottamatta sääliä, jota hän
tunsi tuon onnettoman don Fernandon vuoksi, hän luuli sekä Costalin
että Claron jo olevan hukassa, ja että hänenkin vuoronsa pian oli
tulossa.
Näiden hirveiden ajatusten risteillessä don Kornelion päässä, tuli eräs
kasvoiltansa sakalin näköinen mies hänen luoksensa.
-- Ystäväiseni, hän sanoi don Korneliolle, -- kuka te olette?
-- Nimeni on Lantejas... katteini Lantejas. Minä palvelen kenraali
Morelosen joukossa ja tuon häneltä viestin, jonka todistuksena on...
Äkillinen ajatus saattoi don Kornelion vaikenemaan, kauhea ajatus,
sillä juuri nyt hän muisti viestin, katteinin-valtakirjan,
suosituskirjeen, sanalla sanoen kaikkien niiden paperien, jotka hänellä
oli todistuksena, olevan ryöstetyn viitan lakkarissa.
-- Noh, lausui sakalin näköinen mies, -- missä ovat mainitsemanne
todistukset?
-- Ne ovat minulta ryöstetyn viitan lakkarissa,
-- Kuka teidän viittanne otti? Gaspacho, vastasi don Kornelio, joka
sattumalta oli kuullut ryöstäjän nimen.
-- Mikä huono onni! Gaspacho on juuri saanut käskyn viipymättä lähteä
Las Cruce'en. Hän on jo poissa tällä hetkellä eikä luultavasti
palaja ennenkuin viikon kuluttua. Sitä ennen olette te jo kuitenkin
menettäneet päänne. Lemmon huono onni!
Kimakka huuto keskeytti juttelun don Kornelion ja Bocardon välillä, --
sillä se oli hän, joka kuvaili katteinille niin hauskoja tulevaisuuden
toiveita. Huuto tuli tuolta onnettomalta don Fernandolta, joka heti
huudon päästettyänsä pyörtyi.
Milt'ei samassa silmänräpäyksessä nousi viimeinen liehuva liekki
viinatynnyristä, jonka sisältö nyt oli palanut, ja soihtujen
punertavassa valossa näytti sisälläolijat don Korneliosta liehuvan kuin
varjot tahi oikeammin kuin hornan henget, ollen apuna siinä kauheassa
näytelmässä, joka nyt lähestyi loppuansa.