Don Kornelio vangiksi otettuna.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun katteini Lantejas molempine
uskollisine toverineen istuutui satulaan, lähteäksensä Ostuta-virran
kahlauspaikalle.
Mitä lähemmäksi he matkansa päämaalia pääsivät, sitä suuremmaksi
kiihtyi don Kornelion levottomuus, ajatellessaan, että hän piakkoin
tulisi seisomaan naama naamaa vastaan tuon peljätyn rosvopäällikön
kanssa. Hän olisi mielellään ehdoittanut tuon vierailla käynnin
lykkäämistä toiseen päivään, mutta sekä Costal että Claro, ratsastaen
hänen rinnallansa, näyttivät niin suurta välinpitämättömyyttä vaarasta,
että häntä hävetti näyttäyminen vähemmin rohkealta kuin hekään, ja
siten hän vaitonaisena jatkoi ratsastamistansa.
Eipä viipynyt kauan, ennenkuin he saivat virran näkyviinsä ja samalla
kertaa voivat nähdä kahlauspaikan molemmilla puolella olevat rannat.
Tämä näköala tyynnytti don Kornelioa. Eipä näkynyt hevosia, ratsastajia
eikä telttoja. Ei siellä ollut jälkeäkään Arroyon leiristä, paitsi
noita vielä hehkuvia leirivalkeita ja niitä erilaisten esineiden
tähteitä, joita oli hajallaan maassa.
-- Jos minä, lausui Costal katteinille, -- osaan saada selville
totuuden niistä valheista, joita tuo heittiö minulle sanoi... hän,
joka teidän viittaanne niin ihastui... luulen voivani sanoa olevamme
etsimänne miehen luokse johtavalla tiellä. Luultavasti on hän tätä
nykyä San Carlos-nimisessä maakartanossa.
-- Mutta otaksukaamme, että San Carlosta suojelee espanjalainen
vartijaväki, intti don Kornelio?
-- Menkäämme ensin virran poikki, lausui Costal, -- niin voitte jäädä
sen toiselle puolen Claron kanssa, sill'aikaa kun minä teen pienen
tiedusteluretken.
Tämä ehdotus oli don Kornelion mieleinen, ja noiden kolmen ratsastajan
kahlattua virran poikki, ratsasti intiani eteenpäin ja oli pian
näkyvistä kadonnut.
Hyvä aika kului, Costalin palajamatta. -- Jospa minä nelistäisin
kappaleen matkaa eteenpäin, esitteli Claro, -- katsomaan, eikö häntä jo
näy?
Katteini, joka oli tullut levottomaksi Costalin pitkällisestä
viipymisestä, myöntyi ehdotukseen, mutta käski neekeriä neljännestunnin
kuluessa palajamaan, vaikk'ei hän saisikaan selkoa intianista.
Claro oli tuskin päässyt näkyvistä, ennenkuin don Kornelio alkoi laskea
minuutteja. Neljännestunti tuntui hänestä tunnilta, ja sen kuluttua
kumpaisenkaan toverin palajamatta, tuli katteini levottomaksi, milt'ei
säikähtyneeksi.
Ajatuksiaan huvitellaksensa hän verkalleen ratsasti noin
neljännestunnin tietä eteenpäin, mutta ei vieläkään ketään näkynyt.
Tästä enemmän peljästyneenä aikoi katteini pysähtyä, kun hän eräässä
tien mutkassa huomasi valoa, joka näkyi liehuvan edestakasin puiden
latvoissa, kappaleen matkaa hänen edessänsä.
Tarkemmin tutkisteltuansa don Kornelio huomasi maan kohoavan sillä
kohdalla, jossa hän oli, ja hän voi nyt eroittaa erään suuren
rakennuksen haahmun, jonka akkunat olivat sisältäpäin niin kirkkaasti
valaistut, että näytti, ikäänkuin huone olisi ollut tulessa. Tasaisella
katolla kannettiin palavia soihtuja edestakasin. Nämä näyttivät don
Korneliosta ylhäisen asemansa vuoksi puiden latvoissa liehuvan.
Noissa palavissa, iltatuulessa liehuvissa soihduissa ja vielä enemmän
tuossa omituisessa, akkunasta milloin punasena, milloin sinisenä,
milloin taasen vaalean sinervänä ja samassa silmänräpäyksessä yhdestä
väristä toiseen vaihtelevana, leimuavassa valossa oli jotakin niin
lumoavaa, että don Kornelio äkkiä pysäytti hevosensa, rohkenematta
ratsastaa askeltakaan eteenpäin.
Enemmäksi kauhistukseksensa huomasi hän samalla erään aaveenkaltaisen,
valkoisiin puetun olennon, joka puiden välissä liikkui ja sitten äkkiä
katosi. Aave näkyi tulleen tuosta valaistusta rakennuksesta, ikäänkuin
paeten jotakin häntä siellä uhkaavaa vaaraa.
Katteini teki ristinmerkin ja istui sitten liikkumattomana satulassa,
epäröiden, olisiko hänen pysähtyminen paikalleen, vai nelistäminen
takasin kahlauspaikalle.
Näin epäröiden ja kysyen itseltään, olisiko hänen näkemänpä aave
kentiesi heijastus jostakin soihdusta, katosivat soihdut äkkiä
rakennuksen yläkerrasta.
Samassa silmänräpäyksessä tuli neljä tahi viisi ratsastajaa esille
muurin varjosta, ja he ratsastivat häntä kohden, korkeaäänisesti
kirkuen. Don Kornelio arvasi itsensä huomatuksi, vaara saattoi hänet
järkeensä ja hän käänsi hevosensa ympäri ja ratsasti täydessä laukassa
virtaa kohti.
Kokemuksensa opettamana oli don Kornelio matkaltaan setänsä luokse
jo tuntenut inhoa huonoihin hevosiin, ja tähän matkaan oli hän nyt
hankkinut itsellensä oikein hyvän. Hänellä oli siis perustettuja
toiveita päästä takaa-ajajiensa käsistä. Sallimus tahtoi kuitenkin
toisin, sillä Kornelion ratsastaessa jättiläissypressin ohi, hänen
hevosensa kompastui tämän ulkoneviin juuriin sekä heitti ratsastajansa
sellaisella vauhdilla satulasta, että hän, jos ei maa sillä paikalla,
johon hän putosi, olisi ollut pehmeätä, epäilemättä olisi taittanut
joitakuita luitansa.
Kuten nyt kävi, hän vaan vähäsen vikaantui, mutta ennenkuin hän jälleen
oli päässyt jaloillensa, oli yksi takaa-ajajista ratsastanut esille ja
heittänyt permen hänen ympärillensä.
-- Todellakin, huudahti seuraavassa silmänräpäyksessä eräs ääni, joka
tuntui don Korneliosta tutulta, -- todella onkin viittani tuolla!
Katteini katsahti ylös ja tunsi sen miehen, joka oli hänen viittaansa
mieltynyt. Tuo puhuja oli lyhyesti sanoen Gaspacho.
-- Mikä onnen myyrä minä olenkaan, kun taasen teidät tapaan, jatkoi
rosvo; -- tuo viitta on teille liian suuri. Sen sanoin teille jo
edelläpuolenpäivänä.
-- Minä olen tyytyväinen siihen sellaisena kuin se on, vastasi katteini
sävyisästi.
-- Mitä vielä! vastasi Gaspacho, heittäen pois risaisen
päällysvaatteensa ja puhuvalla eleellä käskien don Kornelion riisumaan
yltänsä viitan.
Tämä epäili noudattaa käskyä; mutta Gaspacho tempasi häneltä viitan ja
kietoi sen tyynesti oman kunnianarvoisen ruumiinsa ympärille.
-- Kuulkaapa, ystäväiseni! huudahti muuan Gaspachon toveri, --
mitäpä te hatullakaan teette, kun ei teillä ole viittaakaan? Teidän
panamahattunne näkyy juuri minulle soveltuvan, ja tätä sanoessaan hän
tempasi katteinin päästä hatun sekä pani sen omaan päähänsä.
Koska vangilla ei ollut muuta yllänsä, joka olisi rosvojen ahneutta
kiihoittanut, irroittivat he permen hänen käsivarsistansa ja käskivät
häntä seuraamaan heitä tuohon valaistuun rakennukseen. Tämän hän
mielellänsäkin teki, sillä Gaspachon läsnäolo hänelle ilmaisi, että hän
oli joutunut joidenkuiden Arroyon miesten käsiin.
Muureja lähestyessään kiinnittyi don Kornelion huomio uudestaan tuohon
omituiseen, akkunasta leviävään valoon. Se ei voinut olla tulipalo,
sillä siinä tapauksessa olisi rakennus jo aikoja sitten ollut kulunut.
Muutaman minutin kuluttua he tulivat portille. Se oli suljettu, ja
yksi miehistä kolkutti sitä miekkansa kahvalla, lausuen samalla
tunnussanan, jota don Kornelio ei ymmärtänyt. Vaan sitä vastoin hän
ymmärsi täytyvänsä nyt vasten tahtoansakin tuoda ilmi sen viestin,
jonka Morelos oli hänelle uskonut.
Tuo iso portti kääntyi raskaasti saranoissansa, päästääkseen sisään
ratsastajat, joiden välissä vanki vietiin erääsen avaraan, kivillä
laskettuun pihaan, jota useat ulkoilmassa palavat tulet valasivat.
Noiden tulien ympärillä näkyi satakunta miestä ryhmissä, toiset istuen,
toiset pitkällänsä, ja pitkin muureja seisoi yhtä monta satuloittua
ja suitsilla varustettua hevosta. Siellä täällä näkyi tuliluikkuja,
keihäitä sekä sapeleja tulen valossa välkähtelevän, eikä don Kornelio
voinut välttää kauhistuksen karmimista, ollessaan tässä villissä
joukossa.
Hän pysähtyi kuitenkin vaan pari minuuttia pihassa, joiden kuluttua
Gaspacho viittasi hänelle itseänsä seuraamaan sitä kiviporrasta, joka
johti ylös rakennuksen toiseen kerrokseen.