Vastahakoinen lähettiläs.
Heti Huajapamin valloituksen onnellisen lakkauttamisen jälkeen sai don
Kornelio kenraali Morelos'elta luottamustoimeksensa Oajacaan menemisen,
tiedustelemaan tässä kaupungissa, jota vastaan kenraali nyt aikoi
kääntää voittorikkaat aseensa, olevien hallituksen joukkojen todellista
voimaa.
Matkalla määräpaikkaansa olisi don Kornelion myöskin eräs toinen asia
toimitettava. Molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, sanottiin
oleskelevan Ostutajärven lähettyvillä, jossa ne totuttuun tapaansa
maakuntaa ryöstelivät. Tehdäksensä lopun tästä laittomasta tilasta,
joka koko kapinata häpäsi, oli kenraali Morelos määrännyt don Kornelion
käskemään noita kumpaistakin rosvoa heti lakkaamaan konnuuksistansa;
muussa tapauksessa heidät reväistäisiin halki neljän hevosen välissä.
Toverikseen lähetysmatkallansa oli don Kornelio valinnut Costalin sekä
Claron ja saman päivän ehtoopuolella, vähän sen jälkeen, kun don Rafael
oli pensastoon piiloittaunut, näkyi katteini molempine toverineen
ratsastavan Huajapamin tietä eteenpäin, lähellä Ostutan kahlauspaikkaa.
Tälle paikalle tultuansa he pysähtyivät, ja heidän hevostensa syödessä
tienvieressä kävi Costal jalkasin virran rantoja tutkistelemassa.
Tällä välin hommaili Claro paistamalla virittämässänsä
roviovalkeassa vihriäisiä maissin tähkiä ynnä joitakuita kuivatuita
häränlihaviipaleita, jotka tulisivat olemaan heidän päivällisensä.
-- Kuulkaahan, Claro, sanoi don Kornelio hetkisen vaijettuansa, -- enpä
tarvitse teille sanoa sen asian, jonka olemme toimeksemme saaneet,
vaativan mitä suurinta varovaisuutta. Minä pyydän siis, että te ja
Costal lakkaatte nimittämästä minua tapanne mukaan Lantejas'eksi, joka
nimi minulle on tuottanut pelkkää onnettomuutta, ja että te sen sijaan
nimitätte minua don Lukas Alacuestaksi. Tämä on äitini nimi, ja se
soveltuu minulle yhtä hyvin kuin joku muukin.
-- Kyllä, katteini, vastasi neekeri; -- minä en ole unohtava teidän
käskyänne... vaikkapa teloittajan kirves olisi niskallani.
-- Minä luotan siihen. Koska Costal viipyy, voitte sill'aikaa antaa
minulle muutaman noista viipaleista, joita juuri paistatte. Kait ne jo
ovat kypsiä, ja minä kuolen nälkään.
-- Niin minäkin, lisäsi neekeri, luoden ahmatun silmäyksen häränlihaan.
Claro levitti katteinin eteen satulaloimen pöytäliinaksi, ja tälle
hän sitten laski muutamia lihaviipaleita sekä pari maissintähkää.
Sitten hän istui valkean ääreen, veti esiin hiililtä lopun lihan ja
alkoi syödä niin ahnaasti, ett'ei se tietänyt yhtään hyvää Costalin
ateriaosalle.
-- Ohoh, sanoi katteini, -- jos te tuolla lailla jatkatte, jää teidän
toverinne, Costal, todellakin päivällisettä.
-- Costal ei tule syömään ennen huomenta, vastasi neekeri vakavalla
äänellä. -- Tänään on kolmas päivä juhannuksesta, ja tänä yönä on
täysikuu. Costal paastoaa, rukoillaksensa jumaliaan.
-- Uskotteko te Costalin pakanallisia taruja?
-- Minulla on syytä niiden uskomiseen, vastasi neekeri vakavasti.
-- Ristittyjen jumala asuu taivaassa, Costalin jumalat asuvat
Ostutajärvessä. Tlaluc, vuoren jumala, asuu Monopostiakin kukkulalla,
ja hänen puolisonsa, Matlacuezc, veden emäntä, kylpöö siinä järvessä,
joka tuota lumottua vuorta ympäröi. Kolmas yö kesäpäivän tasauksesta,
täysikuun aikana, on se aika, jolloin he ilmestyvät Tehuantepekin
kasikein jälkeläisille... viisikymmentä vuotta täyttäneille... ja
Costal aikoo juuri tänä yönä niitä rukoilla.
Don Kornelio oli juuri istuttamaisillaan neekeriin järjellisempätä
uskontoa, kun Costal palasi.
-- Noh, sanoi katteini, -- oletteko saaneet tietää, onko Arroyon leiri
todellakin Ostuta-virran rannoilla?
-- Olen, vastasi intiani, -- muuan tuttu, jonka sattumalta tapasin,
sanoi minulle Arroyon ja Bocardon olevan kahlauspaikalla, jossa he
estävät kulun kaikilta sinnepäin aikovilta. Se on heti tässä lähellä,
joten voitte jo tänä iltana viedä hänelle viestinne. Kun tämä on tehty,
pyydän täksi yöksi lomaa Clarolle ja itselleni. Me haluamme viettää
tämän yön tuon pyhän järven rannalla.
-- Hm! jupisi don Kornelio kysymystä oivaltamatta. -- Niin lähellä!
hän jatkoi, puhuen itseksensä ja lakaten heti syömästä. -- Mitä
muuta teidän tutullanne oli sanomista? Kuulitteko jotakin entisestä
isännästänne, don Mariano de Silvasta?
-- Kuulin. Hän on jo aikoja sitten jättänyt Las Palmas'en maakartanon
ja asuu nyt Oajacassa. Mitä Del Valle'en tulee, pitävät hallituksen
joukot sitä vielä piirityksessä.
-- Tuskinpa Arroyo ja Bocardo, vastasi Costal, -- lienevätkään kenraali
Morelos'en käskyjä tuovan upserin vihollisia. Mitä Claroon ja minuun
tulee, olemme me sellaisia miehiä, jotka emme näitä rosvoja pelkää.
-- Niin, sen tiedän, vastasi katteini, -- sen tiedän... Kuitenkin...
minä mieluummin... Ah, mikä ratsastaja tuo on, joka nelistää tännepäin,
tuliluikku kädessä?
Kysymyksessä oleva ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Gaspacho. Hän
ratsasti eteenpäin ylpeän näköisenä, ja laisinkaan tervehtimättä hän
kääntyi katteinin puoleen, joka, ollen valkeaihoinen, näkyi hänestä
enin huomiota ansaitsevalta.
-- Sanokaa minulle, ystäväiseni... hän alkoi.
-- Ystäväisenikö! huudahti Costal häntä keskeyttäen. -- Kenraali
Morelos'en sotajoukossa palveleva katteini ei ole teikäläisen ystävä.
-- Mitä tuo intiani-hölmö sanoo? kysyi Gaspacho, luoden
ylenkatseellisen silmäyksen Costaliin.
Intianin silmät oikein säihkyivät raivosta, ja hänen eleensä uhkasi
Gaspachoa hirmuisella rangaistuksella, kun don Kornelio, sitä
estääksensä, kysyi:
-- Mitä te tahdotte?
-- Haluan tietää, oletteko sattuneet näkemään tuota Juan el
Zapote-lurjusta ja hänen kelpo toveriansa Gasparia?
-- Emme ole nähneet Zapotea emmekä Gasparia.
-- Jos ei niitä saavuteta, tulee luultavasti katteini Arroyo hirttämään
Perico-ystäväni, joka heidät tapasi ja päästi pakoon.
-- Te siis olette Arroyon palveluksessa?
-- Minulla on se kunnia.
-- Kentiesi voitte sanoa, missä minä varmimmin voin hänet tavata.
-- Se on kylläkin vaikeata. Kentiesi voitte hänet tavata
kahlauspaikalla... jos hän ei ole mennyt muualle... esimerkiksi
San Carlos'en maakartanoon... kaikissa tapauksissa on teidän
meneminen kahlauspaikan poikki, ja sieltä voitte saada tietoa hänen
olopaikastansa. Mutta onpa teillä muhkea viitta yllänne. Se näyttää
liian isolta teille ja näkyy olevan aivan sovelias minun kokoiselleni
miehelle.
Nämä sanat lausuen kannusti rosvo hevostansa ja nelisti tiehensä.
-- Minä pelkään, sanoi don Kornelio, tullen hiukan levottomaksi tuon
vieraan puheesta hänen viittaansa nähden, -- minä pelkään täällä
joutuneemme jumalattomien ihmisten joukkoon. Te näitte, kuinka vähän
tuo risapekka piti lukua Morelon upseereista, ja varmaankin hänen
isäntänsä sitä vielä vähemmin tekee. Niin, meidän on oltava varoillamme
ja odottaminen ehtoosen, ennenkuin koetamme mennä heidän kimppuunsa.
-- Varovaisuus ei aina ole huonoin rohkeuden korvaus, huomautti Costal,
olkapäitänsä kohottaen. -- Me te'emme kuten tahdotte, herra katteini,
ja minä tulen toimimaan niin, ett'emme joudu hallituksen joukkojen
emmekä Arroyon miestenkään käsiin, ennenkuin tulemme mainitun herran
omaan läheisyyteen. Muutoin menetän kentiesi sen päivän elämässäni,
jota niin kovin olen ikävöinyt. Sillävälin teemme viisaasti, jos hiukan
nukahdamme... varsinkin Claro ja minä, koska emme koko ensi yönä tule
uinahtamaankaan.
-- Te olette oikeassa... minä yhdyn teihin täydellisesti. Nukkukaamme
siis joka mies hetkisen.
Koska aurinko vielä paistoi kuumasti, pani Claro ja Costal maata
tuuhean puun juurelle, ja osoittaen sitä välinpitämättömyyttä vaarasta,
jota seikkailija-elämä synnyttää, olivat molemmat pian vajonneet
sikeään uneen.
Don Kornelio sitävastoin makasi kauan valveillansa, levottomana pian
tapahtuvasta kohtauksesta Arroyon kanssa. Vihdoin hänkin kuitenkin
vajosi uneen.