Eräs kohtaus.
Samalla kun Pepe toverinensa valmisteliivat tunkeumaan viidakkoon,
heräsi don Rafael syvästä unestansa.
Tuskin oli hän ennättänyt muistella tuota vaarallista asemaa, jossa
hän oli, ennenkuin läheltä kuuluva lehtien kahina herätti hänen
huomiotansa, ja katsottuaan ales hän huomasi kaksi miestä lähestyvän
cedrelapuuta, kumpikin kantaen isoa kääryä kädessään.
Kumpaisenkin äskentulleen puku oli sangen sopimatoin niin okaisessa
viidakossa kulkemiseen, kuin se, jossa he olivat. Heillä oli ainoastaan
paita ja puuvilla-housut, ja vaikka yö oli ollut aivan kosteetoin,
näyttivät kysymyksessä olevat vaatteet läpimärjiltä.
Vähintäkään aavistamatta don Rafaelin puussa olemista tahi yhdenkään
ihmisen läsnäoloa, liikkuivat nuo molemmat miehet mitä varovaisimmin.
Milloin he katsoivat oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin
he olisivat jotakin etsineet tahi peljänneet jonkun vihollisen
pensastoissa piilevän.
-- Kaiketi on parasta, että pysähdymme tähän, sanoi toinen kävelijöistä
toisellensa, -- kumminkin siksi, kunnes olemme saaneet vaatteet
päällemme.
-- Niin, kuului vastaus; -- mutta meidän on supistaminen täällä oloamme
niin vähään kuin suinkin; meidän olisi pitänyt jo tähän aikaan olla
hyvän matkaa tiellä Huajapamiin.
Nyt avasivat molemmatkin miehet kantamansa käärön, jossa näkyi olevan
erilaisia kuivia vaateparsseleja. Riisuttuansa sitten märät paitansa ja
housunsa, he alkoivat jälleen pukeumaan.
-- Vai niin, sanoi ensiksi puhunut, osottaen pientä kääröä, jota toinen
kantoi, -- tuoko olisi siis painonsa arvoinen kultaa?
-- Niin, ja te tulette pian huomaamaan, ett'ei teillä ole katumista
minua pakoon auttamisestanne. Jos vaan pääsisimme onnellisesti tästä
seudusta... sillä varmaankin he meitä ajavat takaa.
-- Siihen voitte luottaa, mutta älkää peljätkö heidän meitä löytävän.
Jos me joutuisimme joidenkuiden Del Vallea piirittävien käsiin, ei
meillä ole mitään pelkäämistä. He ovat minun toverejani, ja koska he
eivät tiedä minun karanneeni, voin heitä helposti pettää.
-- Mutta jos he vievät meidät takasin Arroyon leiriin?
-- Siinä tapauksessa meidät molemmatkin hirtetään. Mutta mitäpä se
tekee... ennemmin tahi myöhemmin se kuitenkin niin tulee käymään,
lisäsi Juan el Zapote, sillä se hän oli, viestin viejän seurassa,
jota hän oli auttanut karkaamaan. -- Rohkeutta siis, toverini, hän
kehoittaen jatkoi, -- minä koetan parastani, pelastaakseni teitä
kaikissa tapauksissa pulasta.
-- Pyhä neitsyt! mietti don Rafael itseksensä. -- Tuo velikulta näkyy
olevan niin varma hirtetyksi tulemisestansa, ettei hänellä juuri olisi
paljoa enempää pelkäämistä, vaikka hän veisi johonkin turvalliseen
paikkaan minutkin.
Tätä miettiessänsä hän irroitti vyönsä, joka piti häntä kiinni puun
oksissa, ja hyppäsi ales molemman matkustelijan väliin, jotka tämän
äkillisen ilmiön nähdessänsä seisoivat aivan ällämystyneinä.
Hän, jonka piti niin kalliisti maksaman Gertrudis'en hänelle lähettämän
käärön, seisoi nyt naama naamaa vastaan viestin tuojan kanssa, joka
sitä kantoi, eikä kumpikaan kuitenkaan toistansa tuntenut.
-- Vaiti! sanoi eversti, joka ensiksi alkoi puhua, -- teillä ei ole
mitään pelkäämistä. Minä lupaan teille suojelukseni: mutta pankaa ensin
pois aseenne!
Zapote oli vetänyt esiin pitkän väkipuukkonsa, valmiina puollustukseen;
mutta samassa silmänräpäyksessä tarttui don Rafael hänen käsivarteensa
voimalla, joka näytti hänen voivan tulla yhtä vaaralliseksi
vastustajaksi kuin mahtavaksi suojelijaksikin.
-- Kuka te olette? kysyivät yhdestä suusta molemmat pakolaiset.
-- Olisipa varomattomasti, jos sen teille sanoisin, vastasi don Rafael.
-- Minä olen nuori mies, joka juuri hyppäsin alas puusta teidän
joukkoonne, kuten voitte nähdä hatustani, joka vielä on oksilla.
Päästämättä Zapoten käsivartta, kurotti eversti itsensä varpailleen ja
otti hattunsa ales.
-- Kas niin, ystäväiseni, hän jatkoi, pannen hatun päähänsä. Te
pakenette Arroyo-rosvoa... niin minäkin teen; siinä on teille tarpeeksi
tietoa tällä kerralla. Teitä on kaksi, ja minä olen ainoastansa yksin;
mutta minä sanon teille peittelemättä, että minun, jos ette ryhdy minun
puolelleni, täytyy tappaa teidät molemmat. Nyt voitte valita... joko
tahi ei!
-- Lempo vieköön, lausui Zapote, johon vieraan avosydäminen käytös
oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, -- tepä todellakin osaatte käydä
suoraan asiaan! Noh, cavallero, mitä me voimme teidän eduksenne tehdä?
-- Auttakaa minua Arroyn miesten kynsistä, kuten aijotte tehdä tälle
toverillennekin. Sanokaa minun tuovani lunnaita eräästä Del Vallessa
olevasta vangista, ja hankkikaa minulle siten tilaisuus pääsemään
rivien läpi. Jos tämän teette, lupaan teille kunnon palkinnon... ja...
Tässä keskeyttivät everstiä eri suunnilta kuuluvat äänet, ikäänkuin
miehiä sitä paikkaa eri haaralta lähestyisi.
Sekä don Rafael että viestin tuoja katselivat levottomina Zapoten
kasvoja.
-- Lempo olkoon! tämä huudahti, -- näyttääpä vaarallisemmalta kuin
luulinkaan.
Äänet olivat nyt muuttuneet huutamiseksi ja kirkumiseksi, ikäänkuin ne
tulisivat metsästämässä olevilta miehiltä.
-- Nämä huudot, joiden merkityksen minä kyllä tajuan, ilmaisevat tässä
metsässä piilevän jonkun hallituksen ystävän, joka on saatava kiinni
joko hengissä tahi kuolleena.
-- Varmaankin ne ovat samoja miehiä, jotka minua ajoivat takaa eilen
illalla, lausui don Rafael.
-- Tunteeko joku heistä teitä? kysyi Zapote.
-- Minä tapoin kaksi heistä, ja toiset varmaan minut näkivät.
-- Sitten on minulle teidän auttaminen tielle tavallisena vankina,
kuten tätä toveria, joka ei ole hallituksen ystävä eikä kapinoitsija,
mahdotointa.
-- Niin, ainakin on se lievemmin sanoen epävarmaa, myönsi don Rafael
alakuloisella äänellä.
-- Aivan mahdotointa; mutta yhden asian voin teille kuitenkin luvata,
sen nimittäin, ett'emme tule teitä pettämään, jos kohtaamme jonkun
teidän takaa-ajajistanne. Sitäpaitsi koetan heitä eksyttää harhaan.
Kuitenkin yhdellä ehdolla.
Mainitse se, sanoi eversti.
-- Että sallitte meidän teistä eritä. Minä en voi tehdä mitään teitä
pelastaakseni, sen te tiedätte, jotavastoin te voitte vaikuttaa meidän
perikatomme, hyödyttä teille itsellenne.
-- Älkää minusta huoliko, vastasi don Rafael. -- Minä huomaan teidän
olevanne oikeassa. Tarkemmin mietittyäni ei minulla ole suurempia
syitä olla elämään mielistyneenä kuin teilläkään. Hiukka ennemmin
tahi myöhemmin, mitäpä se tekee? Mutta, hän hymyillen lisäsi, -- enpä
tahtoisi juuri mielelläni tulla hirtetyksi.
-- Kiitoksia luvastanne, että saamme teistä eritä, sanoi Zapote; mutta,
herra cavallero, vielä sananen, ennenkuin menemme. Jos tahdotte totella
neuvoani, niin kiivetkää jälleen tuohon puuhun takasin: kukaan ei voi
aavistaa teidän siellä oloanne.
-- En, vastasi don Rafael. -- Tuolla ylhäällä minä olisin kuin koirien
ajama jaguari... voimatta itseäni puollustaa. Kuten intiani, haluan
minäkin toiseen maailmaan mennessäni lähettää sinne edelläni niin monta
vihollista kuin suinkin.
-- Noh, menkäätte virran luo, tästä suoraan etelään... se on
vieläkin parempi. Tultuanne Ostutan rannoille te näette suunnattoman
bamburuohoston, jossa toverini ja minä itsekin olemme löytäneet
piilopaikan ja jossa olisimme voineet olla turvassa tuomiopäivään asti,
jos ei meidän olisi täytynyt lähteä sieltä pois eräälle asialle. Jos
vaan pääsette bamburuohostoon, olette pelastettu.
Näitä lausuen käänsi Zapote toverinsa seuraamana nenänsä pohjoiseen
päin, ja pian olivat molemmat kadonneet don Rafaelin näkyvistä.