Huolimatoin etsiminen.
Kun takaa-ajajat olivat ennättäneet sille kohdalle, jossa don Rafael
oli poikennut tieltä, he epätietoisina pysähtyivät. Tähän saakka oli
heille ollut hänen jälkensä seuraaminen helppoa, mutta metsän hämärässä
he ne hukkasivat, vaikka kuutamokin oli. Nyt syntynyt neuvottelu loppui
siihen päätökseen, että heidän etsimisensä helpoittamiseksi olisi
laskeuminen satulasta ja kaksittain yhdessä ryhmässä etsiminen koko
metsän läpi. Sitten olisi heidän, jos eivät etsimisessänsä onnistuisi,
palajaminen paikkaan, johon olivat hevosensa kytkeneet.
Päätös pantiin toimeen, ja miehet hajosivat eri haaroille.
Alussa he tekivät työnsä sangen tarkasti, mutta vähitellen heidän
intonsa laimeni. Sama ajatus oli heissä kaikissa yht'aikaa herännyt. He
muistivat, kuinka helposti eversti oli voittanut kaksi vastustajaansa,
etuvartijat, ja nyt johtui heidän mieleensä, että hajaantumalla olivat
tehneet kovin hätäisesti ja näin voimansa heikontaneet.
-- Niin kirkkaasti kuin kuu nyt kumottaa, huomautti Pepe Lobos
etsimätoverillensa, -- herättää se minussa erään mietteen...
-- Että everstikö voi nähdä meidät, ennenkuin me hänet? keskeytti hänen
toverinsa.
-- Oh, ei mitään sellaista, vastasi Pepe; tuon saakelin
hallituksenpuoltajan kiinnisaaminen on mahdotointa. Ei, minä ajattelin,
koska nyt on milt'ei yhtä valoisa kuin päivälläkin, että nyt olisi oiva
tilaisuus teille näyttämään, mitä niin kauan minulle olette luvanneet.
-- Mitä sitten?
-- Juuri tuota temppua, jolla aina voi montepelissä voittaa.
[Espanjalainen uhkapeli, jota tähän aikaan Mejikossa paljon käytettiin.]
-- Mutta siihen tarvitsee tietysti kortit.
-- Ne minulla on... aivan uudet kortit.
-- Noh, koska kerta olen luvannut, eikä, kuten aivan oikein olette
huomauttaneetkin, meillä ole tuon hallitusystävällisen everstin
kiinnisaamisen toivoa, tahdon tehdä teidän mieliksenne.
Kumpikin kapinoitsija istuutui sitten nurmelle, erääsen kuun kirkkaasti
valaisemaan paikkaan, ja Pepen otettua esille korttipakan lakkaristansa
alkoi opetus, johon opettaja ja oppilas pian olivat niin vaipuneet,
että unohtivat kaikki ympärillänsä.
Vähän matkan päässä tästä oli kaksi muuta don Rafaelin, Suarez ja
Paoheco-nimistä, takaa-ajajata.
-- Kuulkaapa Suarez, sanoi viimeksimainittu. -- Viisisataahan dollaria
katteini on luvannut sille, joka voi vangita tuon everstin hengissä?
-- Niin vastasi Suarez, -- viisisataa dollaria, ja se on kaunis raha.
Mutta luulettekohan katteinin antavan mitään kaupanpäälliseksi, jos
saisi kätensä poikkiammutuksi tahi säärensä poikkihakatuksi tuota
hornan everstiä vangitessa?
-- Hm, enpä tiedä. Sen kuitenkin luulisin.
-- Noh, kuulkaatte minua, Suarez. Viisisataa dollaria olisi sangen hyvä
asia teille, joka olette naimisissa ja jolla on perhettä. Minä, joka
olen naimatoin, pidän niistä vähän lukua. Minä luovutan siis oikeuteni
teille, ja te saatte etsiä everstiä, miten parhain voitte.
Näin sanoen heittäysi Pacheco pitkäksensä nurmelle ja valmistiihe
nukkumaan.
-- Näinä kahtena viimeisenä yönä, hän lisäsi, -- en ole saanut unta
rahtuakaan silmiini, ja minun on mahdoton pysyä valveilla kauemmin.
Saatuanne everstin vangiksi, tahi kaikissa tapauksissa ennen
päivänkoittoa, voitte tehdä hyvin ja palata minua herättämään; muutoin
kentiesi nukun liian myöhään.
-- Raukka! huudahti Suarez. Minä jatkan ilman teittäkin ja ansaitsen
palkinnon yksinäni.
Kova kuorsaaminen oli Pachecon ainoa vastaus.
Tuskin oli Suarez eronnut makaavasta toveristaan, kun hänenkin johtui
mieleensä, että koska tämä, joka oli naimatoin, niin pelkäsi henkeänsä,
oli hänellä, ollen naimisissa ja perheellinen, vieläkin suurempi
syy peljätä omaansa. Näytettyään toverilleen rohkeuttansa, jonka
näyttäminen ei hänelle mitään maksanut, päätti hän noudattaa tämän
esimerkkiä muuhunkin nähden. Mentyään vielä sata askelta kauemmaksi,
hän ojensi itsensä nurmelle ja oli pian unen vallassa.
Don Rafaelin kymmenestä vihollisesta oli siis neljä herennyt
takaa-ajamisesta.
Kahden muun välillä heistä oli seuraava keskustelu:
-- Oletteko milloinkaan nähnyt kuun kumottavan näin kirkkaasti? kysyi
toinen. -- Jos eversti on piilossa läheisyydessä, täytyy hänen meidät
nähdä.
-- Sepä olisi sangen onnetointa, vastasi toinen. -- Jos hän sattuisi
meidät näkemään, menisi hän varmaankin tipotiehensä.
-- Hm, jupisi toinen, -- enpä ole aivan varma siitä. Hän ei ole niitä,
jotka menevät tiehensä. Oletteko kuullut, miten hän nosti Panchiton
satulasta?
-- Olen, ja minua karmii jo sitä ajatellessanikin. Pyhä Maria!
Kuulitteko mitään?
Nuo kaksi kapinoitsijaa pysähtyivät kuultelemaan. Se oli vaan väärää
hälytystä, mutta se sai heidät toisellensa ilmaisemaan sitä pelkoa,
jonka everstin maine heissä oli herättänyt. Kun naamari täten oli
heitetty pois, sopivat kumpikin siitä, että heti palajaminen määrättyyn
kohtauspaikkaan olisi viisainta.
Loput neljä takaa-ajajata jatkoivat nuuskimistansa, mutta tekivät sen
niin huolimattomasti, että he pari, kolme tuntia etsittyänsä palasivat
yhtä hyvinä aukkoon, jossa heidän toverinsa heitä jo odottivat, paitsi
Suarez ja Pacheco, jotka eivät vielä olleet heränneet.
Kuu oli jo laskenut, ja päivä oli sarastamaisillaan. Nuo kahdeksan
kapinoitsijaa olivat istuutuneet aukon keskelle ja, tuliluikut
polvillansa sekä väkipuukot pistettyinä saappaanvarsiin, he kuultelivat
Pepeä.
-- Suarez ja Pacheco eivät koskaan tule palajamaan, lausui Pepe
vastaukseksi toveriensa arveluihin. Lyönpä vetoa, että tuo
Belzebubin eversti on pannut heidät murskaksi, samoinkuin hän teki
Panchito-paralle... ja koska me olemme etsineet koko yön, jälkeäkään
löytämättä, niin...
-- Me etsimme aluemme mitä suurimmalla tarkkuudella, keskeytti yksi,
joka oli näyttänyt suurinta pelkoa everstin kohtaamisesta.
-- Samoin teimme mekin, lisäsi Pepe. -- Kysykääpä tuolta toveriltani.
Vaikka emme ole voineet hänen jälkiänsä huomata, on selvä, että tuo
hallituksen ystävä on jossakin paikassa tässä metsässä... mihinkäs
Suarez ja Pacheco muutoin olisivat voineet joutua? Minun neuvoni on
siis, että palajamme sille kohdalle, jossa hän poikkesi maantieltä, ja
sitte seuraamme siitä hänen hevosensa jälkiä.
Toiset suostuivat tähän esitykseen, joka myöskin heti pantiin toimeen.
-- Saatuamme vihiä hänen piilopaikastansa, jatkoi Pepe, -- voimme
jakautua kahteen ryhmään, neljä miestä kuhunkin. Toinen ryhmä lähestyy
yhdeltä, toinen vastakkaiselta puolelta. Siten saamme hänet väliimme,
ja ensimmäinen, joka hänet huomaa, ampuu hänet kuin hullun koiran. Se
on varmin keino. Nuo viisi sataa dollaria, jotka katteini on luvannut
sille, joka ottaa hänet kiinni hengissä, olisivat kyllä sangen hyvät;
mutta minä sanon: kostoa ennen kaikkia. Sitäpaitsi hän kentiesi
tuleekin vaan haavoitetuksi, ja silloin voimme kaikissa tapauksissa
saada tuon palkinnon.
Pepen neuvo saavutti yleisen hyväksymisen, ja päätettiin
viivyttelemättä palata maantielle.
He tulivat tielle, juuri auringon alkaessa kullata palmujen korkeita
latvoja, ja nyt alkoi jälkien etsiminen metsän läpi.
Hevosen kavion jäljet, eräs katkennut oksa ja muutamat vihriät
sassafrasi-puun lehdet osoittivat selvään sen paikan, missä don Rafael
oli metsän läpi ratsastanut.
Seurattuaan hänen jälkiänsä hetkisen, luulivat kaikki, ett'ei
karkulainen enään voisi olla kaukana. Kapinoitsijat jakautuivat nyt,
kuten päätetty oli, kahteen ryhmään, joista toinen seurasi jälkiä,
samalla kun toinen teki kierroksen, ja tunki vastakkaiselta taholta
viidakkoon.
Tuon viimeksimainitun ryhmän tehdessä kiertävää liikettänsä, kohtasivat
he äkkiä ne ratsastajat, jotka olivat lähetetyt Juan Zapotea ja tuota
karannutta viestin viejää takaa-ajamaan. Äskentulleet päättivät
nyt yhtyä noihin muihin ja noudattaa yhteistä suunnitelmaa. Tässä
tarkoituksessa he jakautuivat kolmeen osastoon ja lähestyivät näin sitä
kohtaa, jossa otaksuivat don Rafaelin olevan piilossa.
Neljä ryhmää tunki nyt siis yhteistä keskipistettä kohti, ja tämän
keskipisteen sydämessä oli tuo iso cedrelapuu, johon don Rafael oli
lymynnyt. Tämä oli everstille sangen vaarallinen hetki.