Kaipaus.
Palatkaamme nyt Las Palmas-nimiseen maakartanoon ja sen asujamiin.
Rosvojen poismentyä vallitsi synkkä hiljaisuus don Marianon kodissa.
Eräänä iltana, se oli viides don Rafaelin kartanossa käynnistä,
istui Gertrudis katsellen lakeudelle, auringon verkallensa vaipuessa
taivaanrantaan.
Äkkiä ilmestyi hänen silmiinsä puolitusinaa ratsastajia, ikäänkuin
olisivat ne juuri tulleet kartanon pohjaispuolelta olevilta
kukkuloilta. Espanjalaiset liput, jotka heidän keihäissänsä liehuivat,
ilmaisivat heidän olevan hallituksen rakuneja. Yksi ratsasti hiukka
toisten edellä, nähtävästi heidän päällikkönsä. Useita muitakin
ratsastajia tuli näkyviin, seuraten näiden jäljessä, kunnes
monilukuinen joukko näkyi kulkevan kentän poikki.
Gertrudis katseli kuitenkin vaan edelläratsastajaa. Tämä oli liian
kaukana, jotta hän olisi voinut tätä silmillänsä tuntea, mutta
Gertrudis'en sydän sanoi hänelle, ken tämä oli.
Huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän katseli yhä ratsastajia, kunnes
nämä katosivat laskevan auringon kultaiseen kimallukseen.
Ei kertaakaan heidän päällikkönsä ollut kääntänyt päätänsä kartanoon,
ja kuitenkin se oli don Rafael, joka saamansa käskyn mukaan meni
yhtymään rykmenttiinsä ja joka, salatakseen sotamiehiltänsä sydämensä
ahdistusta, täten ratsasti kartanon ohi taaksensa katsomatta.
Kun don Rafael ei enään hengittänyt samaa ilmaa kuin Gertrudis,
oli tällä surullista huvitusta hänen uljaan hevosensa, Roncadorin,
hoitamisesta, jonka, sittenkuin se oli nelistänyt tiehensä kohtauksessa
Arroyon miesten kanssa, don Marianon paimenet jälleen olivat ottaneet
kiinni ja vieneet kartanoon.
Vähän tämän jälkeen vietettiin Marianitan häät don Fernando de Lacarran
kanssa. Tämä naiminen oli sovittu jo aikoja kapinan syttymisen edellä,
eikä se kohdannut mitään vastusta don Marianon puolelta. Don Fernando
oli tosin espanjalainen, mutta, kuten moni hänen kansalaisensa, tunsi
hän mieltymystä siihen maahan, jonka hän omakseen oli valinnut.
Muutama päivä häiden jälkeen vei hän nuoren morsiamensa San
Carlos-nimiseen maakartanoon. Hänen kartanonsa oli, kuten Del Vallekin,
Ostuta-virran rannoilla, joka eroitti nuo molemmat kartanot, ei kaukana
samannimisestä järvestä.
Suurin osa don Fernandon maatilalla olevata väkeä oli jäänyt
isännällensä uskolliseksi. Tästä syystä se näytti tarjoavan
turvallisempaa olopaikkaa kuin Las Palmas tuon levottoman kapinan
aikana, ja don Fernando esitti siis, että hänen appensa sekä Gertrudis
seuraisivat Marianitaa hänen kotiansa. Don Mariano kuitenkin tämän
tarjoumuksen hylkäsi, toivoen suuren kaupungin elämän ja liikkeen
huvittavan Gertrudista, joka oli vajonnut synkkään alakuloisuuteen. Hän
piti siis Oajacaan menemisen parempana ja panikin tämän päätöksensä
toimeen muutamana päivänä nuoremman tyttärensä häiden jälkeen.
Gertrudis kieltäytyi käyttämästä kantotuolia, joka hänelle matkaa
varten oli hankittu. Hän halusi ratsastaa uljaalla Roncadorilla, joka
niin usein oli don Rafaelia kantanut, ja hevonen, ikäänkuin tietäen
kantavansa mitä sen omistaja piti maailmassa suurimmassa arvossa, salli
Gertrudis'en valkeain sormien ohjata itseänsä yhtä nöyrästi, kuin jos
don Rafaelin vankka käsi olisi ollut ohjaksissa.
Päinvastoin don Marian on toivoa ei Oajacassa oleskeleminen laisinkaan
voinut karkoittaa sitä alakuloisuutta, joka hänen tytärtänsä vaivasi.
Tunnotoinna kaikelle kaupungin vihaisemman seuraelämän viehätyksille
tuli aika Gertrudis'esta pitkäksi. Yksi iloinen silmänräpäys
hänellä oli; se oli kuin huhu kertoi eversti Tres-Villas'en Aguas
Calientes-nimisen paikan valloitettuansa leikkuuttaneen hiukset
kolmeltasadalta naiselta.
Kuten jo Trujanokin viittasi, joka oli Marianitalta kuullut asian,
oli tämä uutinen silmänräpäykseksi täyttänyt tuon nuoren kreolinaisen
sydämen ilolla ja ylpeydellä. Hän yksinänsä käsitti tämän omituisen
julmuuden syyn. Don Rafael ei tahtonut hänen olemaan ainoan naisen,
jonka oli paheksuminen tukkansa menettämistä. Tämän tapauksen jälkeen
kului monta kuukautta hänen saamatta minkäänmoisia tietoja don
Rafaelista, ja hänen poskensa, jotka yhä enemmän kalpenivat, todistivat
hänen kärsimistänsä sieluntuskista.
Kaksi kokonaista vuotta nämä tuskat kestivät. Turhaan ponnisteli tuo
nuori tyttö tukahuttaaksensa lempeä, joka hänen elämätänsä hivutti.
Gertrudis ei kuitenkaan valittanut, vaan salasi, niin hyvin kuin voi,
suuren tuskansa. Pitkinä, unettomina öinä, kun hänen malttinsa oli
loppumaisillaan, joskus heikko toivon säde hänen tasapainonsa palautti.
Silloin hän ajatteli viimeistä keinoaan, jota hän aikoi käyttää,
kun hänen vastustusvoimansa oli tyhjentynyt, nimittäin tuota toista
hiuspalmikkoa, jonka don Rafael häneltä oli leikannut ja jonka hän
huolellisesti oli säilyttänyt.
Roncadorin takasin lähettäminen omistajallensa oli häneen jo kovasti
koskenut. Se oli ollut yksi askel hänen puoleltansa taistelun
sovittamiseksi hänen lempensä ja ylpeytensä välillä. Vieläkin
tuskallisemmaksi tulisi hänestä tuntumaan tuohon viimeiseen keinoon
turvaaminen ja sitä lupausta hyväksensä käyttäminen, jota hän niin
ennustavana kerran oli pyytänyt.