Eräs tappeluaamu.
Ensi päivänkoitossa oli Huajapamin tori täynnä porvareja ja sotamiehiä,
kaikki otteluun varustettuina. He seisoivat äänettömissä ryhmissä,
odottaen aamurukousta, joka tulisi antamaan heille tarpeellista voimaa
sekä innostusta. Ratsastajat olivat laskeuneet satulasta, ja kukin
mies seisoi hevosensa pään vieressä siinä järjestyksessä, jossa he
tavallisesti olivat rivissäkin.
Trujano lähestyi nyt vuorostansa, luottamus kasvoillaan kuten
sydämessänsäkin. Hän oli totuttuun tapaansa varustettu pitkällä,
kaksiteräisellä miekalla, jota hän usein hirveällä menestyksellä oli
heiluttanut. Hänen rinnallansa astui katteini Lantejas, joka tässä
tilaisuudessa toimitti everstin apumiehen virkaa. Heidän takanansa
tuli eräs sotamies, taluttaen kahta sotaan täydellisesti varustettua
hevosta. Toinen näistä oli Trujanon sotahevonen ja toinen apumiehen
varalta. Don Korneliolle määrätyn hevosen sä'än yli kohosi pitkä,
jalustimeen ja satulaan sidottu keihäs.
Katteinin olisi ollut vaikea selittää, miksi hän tällä tavoin
oli itsensä varustanut. Todella ei hän itse ollut tuota keihästä
valinnutkaan, asetta, jota hän ei laisinkaan ollut tottunut käyttämään;
mutta hevonen oli tuotu hänelle siten varustettuna, ja hänen oli
ehdottomasti ottaminen vastaan keihäs samasta syystä, josta hän
sotamieheksikin oli ruvennut, siitä nimittäin, ett'ei hän voinut sitä
välttää.
Aamurukous oli jokseenkin lyhyt. Päivä alkoi jo idässä sarastaa, eikä
tulisi kauan viipymään, ennenkuin aurinko valaisi kultaisia säteitänsä
Huajapamin lakeudelle.
Äänellä, joka tunki torin etäisimpiin sopukoihinkin, lausui
päällikkö seuraavat raamatun sanat, joiden sisällys tuli vieläkin
juhlallisemmaksi siihen katsoen, minkälaisessa tilaisuudessa ne
lausuttiin.
"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, on nähnyt suuren valon. Päivä koittaa
niille, jotka kuoleman laaksossa asuvat."
"Herra, sinä olet maasi pelastanut; Jakobin olet sinä vankeudesta
vapahtanut. Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"