Viesti.
Vähän äsken kertomaimme tapausten jälkeen sai katteini Tres-Villas
käskyn heti yhtymään rykmenttiinsä. Caldelas'en, joka tähän aikaan
oli nimitetty majoriksi, täytyi myöskin jättää Del Valle, ja kartanon
vartijaväki asetettiin sen vuoksi erään katalanin, luutnantti
Veraeguin, komennon alle.
Lähinnä seuraavalla ajalla otti don Rafael tehokasta osaa sotaretkeen,
ja taisteltuaan Mejikon milt'ei jokaisessa maakunnassa, komennettiin
hän vihdoin takasin Oajacaan, olemaan avullisena Huajapamin
piirityksessä. Tänne matkallansa hänet muutama silmänräpäys nähtiin
Roquetan saaresta.
Huajapamissa hän tapasi vanhan toverinsa, Caldelas'en, joka oli ylennyt
kenraaliksi, sillaikaa kun don Rafael, ollen vähemmän onnellinen, ei
ollut ehtinyt pitemmälle kuin everstin arvoon.
Tällaiset olivat lyhykäisesti kerrottuina don Rafaelin kohtalot olleet
siihen asti, kun Julian-niminen paimen tuli Huajapamin edustalla
olevaan leiriin.
Tämän sanansaattajan tulo herätti don Rafaelin rinnassa ankaran
liikutuksen. Poissaolo, joka tukahuttaa pintapuolisen lemmen, vaikuttaa
aivan päinvastaisesti syvään rakkauteen. Tämä toteutui don Rafaeliinkin
nähden. Hän eli toivossa, että Gertrudis kentiesi jonakuna päivänä
lähettäisi hänelle anteeksiantamisen ja lemmen sanoman. Eipä siis
ihme, että hän tuli liikutetuksi sanansaattajan saapumisesta näiltä
maaseuduilta!
-- Noh, Julian, sanoi hän teeskennellyllä, välinpitämättömällä
äänellä, -- teillä on minulle uutisia -- poikaseni? Toivoakseni eivät
kapinoitsijat ole valloittaneet linnoitustamme?
-- Eipä suinkaan, herra eversti, vastasi Julian; -- kartanossa olevat
sotilaat valittavat ainoasti, ett'ei heillä ole mitään tekemistä. Pieni
retki maakuntaan, jolloin he saisivat ryöstää jonkun rikkaan kartanon,
olisi heistä mieluisempi. Niistä uutisista päättäen, joita minulla on
kerrottavana, näkyy kuitenkin, ikäänkuin ei heidän enään tarvitsisi
tätä kauan varrota.
-- Te tuotte siis uutisia vihollisesta? kysyi eversti, tuntien
pettyneensä.
-- Niin, herra eversti, mutta minulla on muitakin viestejä, ja
alkaakseni vähemmän tärkeästä, luulen teitä iloittavan kuulla, että
minä tuon mukanani teidän lemmikkinne, Roncadorin.
-- Roncadorinko?
-- Niin, sen uskollisen hevosen, jonka te, herra eversti, menetitte Las
Palmas'in luona.
-- Kuka sen on lähettänyt? kysyi äkkiä don Rafael.
-- Oh, herra eversti, kukapa muu kuin don Mariano de Silva! Yksi hänen
miehistänsä toi tuon elukan Del Valle'en kolme päivää sitten ynnä
terveisiä hänen isännältänsä, että tämä luuli noin uljaan hevosen
omistajan mielellänsä haluavan saada sen takaisin. Koska satula ja
päitset olivat joutuneet hukkaan, lähetti hän uudet palvelijansa
mukana. Oh, kuinka komeat ne olivat, päitset kauniilla, punaisista
silkkinauhoista tehdyllä töyhtöllä otsapuolessa!
-- Missä ne nauhat ovat? kysyi don Rafael innokkaasti, ajatellessaan
Gertrudis'in käden ne päitsiin sitoneen.
-- Eräs meidän miehistä, Felipe, ne otti, tehdäksensä niistä kokardin.
-- Felipe on pässinpää, ja tulee joskus saamaan maksaa
sormisyhelmästänsä.
-- Sen minäkin hänelle sanoin, herra eversti, mutta hän otti ne
sittenkin. Sitäpaitsi oli don Marianon palvelijalla myöskin kirje
teille.
-- Ah, miksi ette sitä ensiksi minulle sanonut?
-- Minä aloin alusta, herra eversti, vastasi tuo hidasluontoinen
Julian. -- Tässä on kirje.
Don Rafaelin käsi vapisi kirjettä ottaessaan, ja teeskennellen
välinpitämättömyyttä hän laski sen avaamatta kädestään vieressään
olevalle pöydälle.
Hän luuli kirjeen olevan Gertrudis'elta, ja hän viivytteli siis sen
lukemista, kunnes hän yksinäisyydessä saisi siitä nauttia.
-- Noh, Julian, hän sanoi, hetken valjettuansa, -- onko teillä minulle
vielä jotakin kertomista?
-- On, herra eversti; tärkein kaikista. Arroyo, Bocardo ja heidän
rosvonsa ovat palanneet niille seuduille, ja luutnantti Veraegui käski
minun teille sanomaan...
-- Arroyo, Bocardo! huudahti don Rafael, samalla heräten suloisista
unelmistansa koston mietteisiin. -- Pyytäkää luutnantti Veraeguitaa
antamaan hevosille kahta vertaa enemmän kauroja ja pitämään ne valmiina
taisteluretkeen. Niin pian kuin voin, tulen hänen luoksensa, ja silloin
takaa-ajo alkaa. Pyhän neitsyen nimessä, minä otan kiinni nämä molemmat
konnat tahi sytytän koko maakunnan tuleen! Hyvästi, Julian.
Niin pian kuin sanansaattaja oli teltasta poistunut, otti don
Rafael kirjeen pöydältä ja piti sitä muutaman sekunnin kädessänsä,
rohkenematta sitä avata. Hänen sydämensä sykki ankarasti, sillä hän ei
epäillyt sen olevan Gertrudis'elta, ja tämä oli ensimäinen muistamisen
merkki, jonka don Rafael oli häneltä saanut milt'ei kahteen vuoteen eli
aina siitä ajasta asti, jolloin hän rupesi kuningasvaltaa kannattamaan.
Vihdoin hän avasi kirjeen. Se oli naisen käsialaa, joka kuitenkin
enemmän oli Marianitan kuin Gertrudis'in käsialan näköistä, ja sisälsi
ainoastaan seuraavat sanat:
"Las Palmasin asukkaat eivät ole unhottaneet saareensa kokea ystävyyttä
don Rafael Tres-Villas'elta sangen täpärissä oloissa ja luulevat
tekevänsä eversti Tres-Villas'en mieliksi, lähettämällä hänelle
takaisin sen jalon eläimen, jota eversti Tres-Villas'ella on niin
paljon syytä pitää arvossa."
-- Ystävyyttä, lausui don Rafael katkerasti, -- mikä kiittämättömyys!
Palvelus, jonka tähden olen rikkonut valan, jonka vannoin murhatun
isäni pään nimessä. Tätä ne nimittävät ystävyydeksi... muka
tavalliseksi kohteliaisuudeksi. Minun on koettaminen heittää mielestäni
ne, jotka minun niin ovat unohtaneet.
Ja katkerasti huoaten meni eversti pääkenraalin telttaan, johon
sotaneuvosto tällä hetkellä oli kokoontumaisillaan.
Mielikarvaudestansa huolimatta ei don Rafael kuitenkaan repinyt
kirjettä eikä sitä poiskaan heittänyt. Kentiesi oli Gertrudis'en
käsi sitä koskettanut, ja tätä ajatellen hän pisti sen huolellisesti
lakkariinsa.
Pääkortteeriin mennessään tuli hän ajatelleeksi erästä asiata, joka
hänen mieleensä tyynnyttäväsi vaikutti. Gertrudis tiesi, kuinka
suuressa arvossa hän Roncadorin piti, jota tämä niin usein oli
kädellänsä hyväillyt. Senköhän tähden hevonen lähetettiin hänelle
takasin? Kentiesi se myöskin oli hän, joka oli sitonut ruusukkeen
noihin päitsiin, muistuttaaksensa niistä onnellisista päivistä, joina
tämä niin usein samalla tavoin oli hänen hevostansa koristanut?
Tämä mahdollisuus tuotti hänelle iloa.