Vaatimus kaksintaisteluun.
Silmäys maakartanoon tulee tämän äänettömyyden selittämään.
Lukijan jo tietämässä huoneessa oli don Mariano kahden tyttärensä
kanssa; mutta he eivät olleet kolmenkesken. Molempien tyttöjen rinnalla
seisoivat Arroyo sekä Bocardo, jotka, väkipuukko kourassa, määräsivät
kartanon isännälle, mitä tämän oli tekeminen.
-- Kuulkaahan, don Mariano de Silva, sanoi Arroyo; -- minä pidän teitä
liian kunniallisena miehenä rikkomaan vieraanvaraisuuden sääntöjä
jättämällä vieraanne heidän käsiinsä.
-- Tietystikin, vastasi kartanon isäntä, -- te voitte olla vakuutettu...
-- Minä tiedän, keskeytti Arroyo, -- ettette meitä omasta tahdostanne
pettäisi. Mutta tuo lemmon katteini tulee särkemään portit ja ottamaan
meidät teidän vastalauseistanne huolimatta. Kuulkaatte siis, mitä minä
vaadin teidän tekemään.
-- Voitteko keksiä jotakin keinoa, estääksenne häntä sitä tekemästä.
-- Eihän sen yksinkertaisempata olekaan, hyvä herra de Silva. Jos en
erehdy, tuntee katteini jonkinlaista pientä heikkoutta kauniisen donna
Gertrudis'een. Tästä syystä tulee häneen vaikuttamaan se vaara, joka
tätä nuorta neitiä uhkaa.
-- Vaara! Minä en teitä käsitä.
-- Se käy teille piankin selväksi. Teidän on sanominen tuolle ulkona
olevalle katteinille, että jos hän yrittää porttia särkeä, tulette te
ynnä molemmat tyttärenne surmatuiksi. Käsitättekö minua nyt?
Kartanon isäntä käsitti tämän liiankin hyvin.
Samassa silmänräpäyksessä kuului torvi uudestaan rakennuksen läpi, ja
ratsastajan ääni ilmaisi toistamiseen kehoituksensa.
Don Mariano antoi, levottomana lastensa tähden, jotka täydellisesti
olivat noiden molempien rosvojen vallassa, tuon toisenkin kehoituksen
jäädä vastauksetta.
-- Lempo vieköön! huudahti Arroyo. -- Miksi te epäilette? Menkäätte
akkunaan ja ilmoittakaat tuolle hullulle katteinille, mitä teille olon
sanonut... muutoin...
Torvi, joka toitotti kolmannen kerran, esti rosvon viimeisiä sanoja
kuulumasta. Niin pian kuin torven ääni oli lakannut muurilla
kaikumasta, kuului ulkoa ääni, joka Gertrudis'en sydämessä tässä
silmänräpäyksessä herätti sekä pelkoa että iloa.
Se oli don Rafaelin ääni.
-- Sitä seurasi korkeaääninen huuto ratsastajilta:
-- Kuolema Espanjan vihollisille!
-- Malttakaa silmänräpäys! huudahti don Mariano, rientäen akkunaan,
josta hän voi nähdä alhaalla olevalle kentälle, -- Minulla on teidän
katteinillenne pari sanaa sanottavana. Missä hän on?
-- Tässä, vastasi don Rafael, ratsastaen pari askelta eteenpäin.
-- Suokaa anteeksi, lausui kartanon isäntä, katkerasti hymyillen; --
tähän asti olen tuntenut katteini Tres-Villas'en ainoastaan ystävänäni.
Enpä voi häntä tuntea sinä miehessä, joka perikadolla uhkaa huonetta,
jonka vieraana hän on ollut.
Näiden varomattomien sanojen kuultua, joissa olevata ivaa don Mariano
ei voinut salata, muuttuivat katteinin kasvot, jotka tähän asti olivat
olleet kalman kalpeat, vihasta punaisiksi.
-- Ja minä, hän vastasi, -- voin teissä nähdä ainoastansa jumalattoman
kapinan edistäjän sekä sellaisen asunnon omistajan, jossa rosvot ovat
vieraina. Oletteko käsittäneet minun vaatimukseni? He ovat meidän
käsiimme annettavat.
-- Missään tapauksessa, vastasi kartanon isäntä, -- en olisi niitä
pettänyt, joille olen suojelusta luvannut. Kuten asiat nyt ovat, ei
minulla ole vapaata toimintavaltaa tässä asiassa. Minä olen pakoitettu
sanomaan teille niiden puolesta, joita te vainoatte, että he tulevat
surmaamaan molemmat tyttäreni ja itseni, jos te aijotte särkeä portin.
Meidän henkemme riippuu teistä, katteini Tres-Villas.
Don Rafael kauhistui, ajatellessansa Gertrudis'en joutuvan rosvojen
väkipuukon uhriksi, ja helpoituksen tunteella hän näki keinon päästä
velvollisuudesta, jonka täyttämisen hän tähän asti oli pitänyt niin
välttämättömänä.
-- -- Noh, niin, hän lausui, hetken valjettuansa, -- sanokaa
Arroyo-nimiselle miehelle, ettei hänellä ole mitään peljättävänä, jos
hän näyttäytyykin. Sen lupaan kunniasanallani.
-- Oh, en tarvitse teidän kunniasanaanne, lausui rosvo, asettuen
häpeämättömästi don Marianon rinnalle. -- Minulla on täällä eräs
panttivanki, joka varmemmin kuin teidän sananne suojelee henkeäni. Te
haluatte minua näyttäymään? Mitä te, herra katteini, minusta tahdotte?
Otsasuonet paisuneina, jotta ne näkyivät olevan ratkeamaisillaan,
huulet väräjävinä raivosta sekä silmät säkenöivinä vihasta katseli don
Rafael isänsä murhaajata, miestä, jota hän niin kauan oli suotta ajanut
takaa, rosvoa, joka oli hänen käsissänsä, vaan jonka hänen täytyi
päästää.
-- Mitä minä teistä tahdon, katteini vihdoin vastasi, -- on se, että
muistooni painaisin teidän kasvonne, jotta teidät jälleen tuntisin,
ensikerran teidät tavatessani, ja laahaisin teidän kuolleen ruumiinne
hevoseni hännässä.
-- Jos te vaan, luvatakseni minulle sellaista suosiota, olette
kutsuneet minut tänne... lausui rosvo, tehden liikkeen ikäänkuin
mennäksensä jälleen huoneeseen.
-- Pysähtykäät... kuulkaa minua! huudahti don Rafael, tehden eleen. --
Teidän henkenne on turvassa; mutta jos teidän kurjassa sydämessänne on
rahtuistakaan rohkeutta, niin nouskaa hevosen selkään, valitkaa, minkä
aseen tahdotte, ja tulkaa ulos. Minä vaadin teitä kaksintaisteluun.
Loukkaus, jonka don Rafael oli tehnyt rosvolle, olisi kiihoittanut
kurjintakin pelkuria; mutta Arroyolla oli ainoastansa korppikotkan
rohkeutta.
-- Oh, todellakin! hän ivallisesti vastasi. -- Hm! Luuletteko minua
niin hassuksi, että tulisin sinne ulos? Viisikymmentä yhtä vastaan!
-- Minä lupaan kunniasanallani, jatkoi katteini -- upserina
sotamiesteni läsnäollessa, kristittynä Jumalan läsnäollessa, että
tulkoon taistelun loppu minkälaiseksi hyvänsä s.o., jos minä kaadun, ei
teille tule mitään pahaa tapahtumaan.
Hetkisen näkyi rosvo epäilevän; mutta hän tunsi liian hyvin katteinin
voiman ja vikkelyyden. Hän ei uskaltanut ryhtyä kaksintaisteluun.
-- Minä kieltäyn, hän vihdoin lausui.
-- Nouskaa hevosenne selkään. Minä lähetän omani pois ja taistelen
seisovaltani.
-- Minä kieltäyn, sanon teille, vastasi rosvo ivallisesti nauraen.
-- Pois, pelkuri! Te ette ansaitse miehen nimeä, ja kun tämä käsi
saa teidät kiinni, ette te, sen lupaan koston Jumalan nimessä, tule
kuolemaan kuin mies, vaan kuin hullu koira.
Lausuttuaan tämän kauhean jäähyvästin kannusti katteini hevoistansa
ja käänsi, tehden suurinta ylenkatsetta ilmaisevan eleen, rosvolle
selkänsä.
Torvi puhalsi "eteenpäin", joukko nelisti kartanon muurin ympäri ja
kulki harjun poikki.
Muiden katkerien ajatusten joukossa, joita tämä kohtaus don Rafaelissa
oli herättänyt, ei hänen pelkonsa Gertrudis'en turvallisuudesta ollut
vähemmän tuskallinen. Hän tunsi liian hyvin niiden rosvojen luonteen,
joiden valtaan hänen täytyi jättää lemmittynsä.
Don Rafaelin pelko toteutui kuitenkin vaan osittain. Kaksi päivää
myöhemmin sai hän eräältä vakojaltansa tietää Arroyon ja Bocardon
jättäneen sen seudun, ja ettei don Mariano eikä hänen tyttärensä olleet
kärsineet häneltä muuta vahinkoa kuin kartanonsa ryöstämisen. Tästä
olivat rosvot nimittäin ottaneet kaiken, millä oli arvoa, ja vieneet
sen mukanansa.