Epäkohtelias vastaanotto.
Valdezin kuolema, ensimmäinen sovintouhri, joka tuli tarjotuksi
don Rafaelin murhatun isän haahmulle, lievitti johonkin määrään
hänen kiihkoista kostonhimoansa. Hän tuli tyvenemmäksi mieleltään,
ja muut hellemmät tunteet, jotka kauan olivat uinailleet hänen
sydämensä pohjalla, alkoivat jälleen hänessä vaikuttaa. Hän huomasi
välttämättömäksi antaa selitystä muuttuneista valtiollisista
periaatteistansa, jotka hän tiesi olevan epäselvät Las Palmas-kartanon
asujamille, joita hän ei koston innossansa ollut ehtinyt käydä
tervehtimässä.
Eräänä aamuna hän siis lähti pois Del Valle-kartanosta, joka oli hänen
retkiensä lähtöpaikkana kapinoitsijoita vastaan, etelään päin matkalle
Las Palmas'een. Koska hän tiesi seudun olevan sangen epävarman,
piti hän paraimpana ottaa mukaansa puoli tusinaa sotamiehiä, viisas
varokeino, kuten sittemmin näkyikin.
Kuljettuansa sen kukkularivin ohitse, joka eroitti nämä molemmat
kartanot toisistansa, ratsastivat katteini ja hänen suojellusväkensä
suoraan Las Palmas-kartanon takaportille. Tämä oli kuitenkin jostakusta
syystä suljettu, ja heidän täytyi siis mennä pääportille. Don Rafael
oli kuitenkaan tuskin ennättänyt erääsen muurin kulmaan, ennenkuin näki
edessänsä parikymmentä konnannäköistä ratsastajaa, jotka sulkivat tien,
samalla kun yksi heistä, nähtävästi heidän päällikkönsä, huudahti:
-- Kuolema petturille! Kuolema sakaaleille!
Samassa ryykäsi yksi heistä eteenpäin ja satutti hevosensa niin
ankarasti don Rafaelin hevoseen, että tämä kaatui maahan.
Tästä vaarallisesta asemasta pelastui don Rafael vikkelyydellään ja
jättiläisvoimallaan. Irroittaen itsensä silmänräpäyksessä hevosestaan,
hyppäsi hän heti toisen, erään kapinallisen juuri surmaaman sotamiehen,
hevosen selkään; ja lyhyen ottelun perästä, jossa joitakuita
päällekarkaajoista kaatui, onnistui don Rafaelin sekä loppujen viiden
sotamiehen vetäytyä takasin harjun luokse, jonne vihollinen ei
uskaltanut heitä seurata.
Yksi hänen miehistänsä surmattuna, hänen lemmikkihevosensa menetetty,
sellainen loppu oli don Rafaelin koetuksella itsensä puhdistamiseen.
Ei siis mikään kumma, että hän katkerilla tunteilla palasi takasin Del
Valle-kartanoon.
Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti
rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:
-- Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen
maakunnan; mutta jos en erehdy...
-- Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. -- Minä ne varsin
hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin
raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän
olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada
vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.
Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin
pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna
satulasta.
Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä
jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi
kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.
Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut
kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:
-- Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!
-- Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. -- Arroyoko
tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi
kiukkuisella äänellä.
Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don
Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski
yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan
viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen
portti pestattaisiin.
Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen
kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa
istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.
Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa
määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä
hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.
Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan,
ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi
siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden
ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän
tottelisi?
Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko
paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo
myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!
Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti
ales kukkulalta.
Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän
matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa
sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael
Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä
kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.
Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti
leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.
Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan
kehoitukseen.