KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Epäkohtelias vastaanotto.

Valdezin kuolema, ensimmäinen sovintouhri, joka tuli tarjotuksi

don Rafaelin murhatun isän haahmulle, lievitti johonkin määrään

hänen kiihkoista kostonhimoansa. Hän tuli tyvenemmäksi mieleltään,

ja muut hellemmät tunteet, jotka kauan olivat uinailleet hänen

sydämensä pohjalla, alkoivat jälleen hänessä vaikuttaa. Hän huomasi

välttämättömäksi antaa selitystä muuttuneista valtiollisista

periaatteistansa, jotka hän tiesi olevan epäselvät Las Palmas-kartanon

asujamille, joita hän ei koston innossansa ollut ehtinyt käydä

tervehtimässä.

Eräänä aamuna hän siis lähti pois Del Valle-kartanosta, joka oli hänen

retkiensä lähtöpaikkana kapinoitsijoita vastaan, etelään päin matkalle

Las Palmas'een. Koska hän tiesi seudun olevan sangen epävarman,

piti hän paraimpana ottaa mukaansa puoli tusinaa sotamiehiä, viisas

varokeino, kuten sittemmin näkyikin.

Kuljettuansa sen kukkularivin ohitse, joka eroitti nämä molemmat

kartanot toisistansa, ratsastivat katteini ja hänen suojellusväkensä

suoraan Las Palmas-kartanon takaportille. Tämä oli kuitenkin jostakusta

syystä suljettu, ja heidän täytyi siis mennä pääportille. Don Rafael

oli kuitenkaan tuskin ennättänyt erääsen muurin kulmaan, ennenkuin näki

edessänsä parikymmentä konnannäköistä ratsastajaa, jotka sulkivat tien,

samalla kun yksi heistä, nähtävästi heidän päällikkönsä, huudahti:

-- Kuolema petturille! Kuolema sakaaleille!

Samassa ryykäsi yksi heistä eteenpäin ja satutti hevosensa niin

ankarasti don Rafaelin hevoseen, että tämä kaatui maahan.

Tästä vaarallisesta asemasta pelastui don Rafael vikkelyydellään ja

jättiläisvoimallaan. Irroittaen itsensä silmänräpäyksessä hevosestaan,

hyppäsi hän heti toisen, erään kapinallisen juuri surmaaman sotamiehen,

hevosen selkään; ja lyhyen ottelun perästä, jossa joitakuita

päällekarkaajoista kaatui, onnistui don Rafaelin sekä loppujen viiden

sotamiehen vetäytyä takasin harjun luokse, jonne vihollinen ei

uskaltanut heitä seurata.

Yksi hänen miehistänsä surmattuna, hänen lemmikkihevosensa menetetty,

sellainen loppu oli don Rafaelin koetuksella itsensä puhdistamiseen.

Ei siis mikään kumma, että hän katkerilla tunteilla palasi takasin Del

Valle-kartanoon.

Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti

rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:

-- Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen

maakunnan; mutta jos en erehdy...

-- Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. -- Minä ne varsin

hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin

raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän

olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada

vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.

Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin

pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna

satulasta.

Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä

jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi

kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.

Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut

kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:

-- Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!

-- Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. -- Arroyoko

tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi

kiukkuisella äänellä.

Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don

Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski

yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan

viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen

portti pestattaisiin.

Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen

kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa

istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.

Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa

määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä

hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.

Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan,

ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi

siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden

ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän

tottelisi?

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko

paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo

myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!

Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti

ales kukkulalta.

Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän

matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa

sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael

Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä

kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.

Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti

leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.

Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan

kehoitukseen.

Tiikerien pyydystäjä · 第 30 / 57 题