Roquetan valloittaminen.
Turhaan koetti don Kornelio nukkua. Vaikka vuosikauden kestänyt
sotilaselämä ja monessa verisessä taistelussa oleminen olivat häntä
vaaroihin totuttaneet, oli hänestä kuitenkin jotain niin kiusallista
siinä ajatuksessa, ett'ei pako olisi mahdollinenkaan, että hän ei
saanut unen rahtuakaan silmäänsä.
Hänen maatessaan miettimässä onnetointa kohtaloansa palasi Costal
tiedusteluretkeltänsä ja kertoi hänelle tutkimuksensa tulokset, jotka
hän jo sitä ennen oli marsalkalle ilmaissut.
Intianin laskun mukaan oli tuossa espanjalaisessa vartiaväessä noin
kaksisataa miestä, jotka olivat suljettuina pieneen, mullasta tehtyyn,
saaren eteläosassa olevaan linnoitukseen, ei kauempana kuin kanunan
kannon matkalla mejikoiaisesta leiristä. Linnoitusta suojeli kahdella
kanunalla varustettu pengerrys. Kuunari, josta lähtenyt laukaus oli
kanotille niin onnettomuutta tuottava, oli vähän matkan päässä maasta,
pienessä lahdelmassa, joka ulottui linnoitukseen asti.
Päivän sarastaessa kutsui marsalkka pienen joukkonsa kokoon ja asetti
sen riviin. Samalla kannatutti hän merkkiraketit eräälle leirin
läheisyydessä olevalle kukkulan huipulle.
Nyt, ystäväni, hän lausui sotamiehille hillityllä äänellä -- käymme
vihollisen kimppuun, ja koska jokaista paikkaa, jossa olemme, voi
pitää valloitettuna, onhan yhtä hyvä, jos heti ilmoitamme komentavalle
kenralille Roquetan saaren sekä linnoituksen olevan meidän hallussamme.
Sen olen hänelle luvannut.
Vastausta odottamatta otti marsalkka sikarin suustansa ja vei sen
palavan pään yhden raketin sytytyslankaan, joka raketti seuraavassa
silmänräpäyksessä nousi sähisten ilmaan, jättäen heleänpunaisen jäljen
taivaan harmaalle pohjalle. Toinenkin raketti lähetettiin ilmaan,
jonka jälkenä oli valkonen tulisäihky, ja sitten kolmas, joka loisti
viheriäisen näköiseltä.
-- Punaista, valkoista, viheriäistä, huudahti Galeana, -- meidän
kansallisvärejämme! Tästä merkistä olen sopinut kenraalin kanssa
valloittamiseen nähden. Mejikolaisten leirissä olevat toverit ovat
nähneet merkin. He luulevat meidän voittaneen, emmekä me saa heitä
pettää. Eteenpäin voittohon!
Tämän käskyn annettuansa asettui Galeana miestensä eturiviin, jonka
jälkeen koko joukko, Costalin opastamana, nopein askelin ryntäsi
vihollista vastaan.
Linnoitusta lähestyessään kuului täältäpäin hätähuutoja, jotka ensin
herättivät ryntääjissä suurta hämmästystä. Syy tähän tuli kuitenkin
pian selville. Huudot eivät tulleet linnoituksesta vaan kuunarista,
joka puiden lomasta näkyi taistelevan myrskyä vastaan ja täydellisesti
olevan tyrskyjen vallassa. Karirivi oli tuulen alapuolella, ja
tätä vastaan ajelehti tuo onnetoin laiva, huolimatta merimiesten
ponnistuksista sen pelastamiseksi.
Kuunari oli myrskyn raivotessa menettänyt ankkurissa ja kulki nyt
nopeasti perikatoonsa. -- Jesus Maria! huudahti Galeana tämän
nähdessänsä. -- Toverit, mikä vahinko! Se joutuu epäilemättä hukkaan,
ja minä kun luulin saavani sen saaliikseni. Peijakas, me saamme
ainoastansa laivahylyn!
Tietysti oli kuunarin vaarallinen tila tietona linnoituksessakin,
jossa se jo oli vaikuttanut melkoista häiriötä. Tämä muuttui nyt
hämmästykseksi kapinoitsijain sisäänhyökätessä, ja Galeanan hurja,
toveriensa kertoma sekä kovien ukkosen jyrähdyksien säestämä sotahuuto
synnytti ikäänkuin säikähdystä espanjalaisessa linnaväestössä. Hyökkäys
tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se tuskin voi jäädä onnistumatta,
ja lyhyen ottelun jälkeen pakeni osa linnaväestöä, samalla kun loput
ehdottomasti antautuivat tuon voitolla olevan marsalkan valtaan.
Tuskin oli linnoitus joutunut voittajain valtaan, kun kuunari rajusti
törmäsi terävätä karia vastaan sillä seurauksella, että se alkoi upota
vaahtoaviin laineisin. Rannalla olevat valloittajat eivät nyt muuta
ajatelleet kuin noiden onnettomien merimiesten auttamista, joiden henki
oli mitä suurimmassa vaarassa. Rannalta heitettyjen nuorien avulla
useimmat näistä kuitenkin pelastettiin.
Hetkisen perästä loi aurinko keltaisia säteitänsä meren myrskyävälle
pinnalle, mutta sen nousu ei voinut laisinkaan myrskyä asettaa. Tämä
meurusi yhä yhtä raivokkaasti kuin ennenkin.
Juuri samassa kun viimeinen haaksirikkoinen oli päässyt maihin, näkyi
eräs espanjalainen sotalaiva lahden suussa, taistellen myrskyä vastaan
sekä koettaen päästä aavalle ulapalle. Näitä ponnistuksia tehdessään
se kulki niin Roquetan saaren läheltä, että linnoituksesta voi nähdä
laivalla olevan väen, jopa eroittaa välikannella olevien upseerien
kasvot sekä virkapuvunkin.
Costal, Claro ja Lantejas seisoivat linnoituksen rintavarustuksella,
katsellen tuon vieraan laivan liikkeitä, kun intianin terävä silmä
äkkiä kiintyi erääsen laivalla olevaan upseriin.
-- Tunnetteko vielä tuota upseria, häntä, joka yksinään on rakunaväen
virkapuvussa? kysyi Costal, osoittaen sitä miestä, johon hänen
huomionsa oli kiintynyt.
-- En, vastasi Lantejas, -- en voi muistaa koskaan ennen häntä nähneeni.
-- Se on se sama mies, vastasi Costal, jonka me kolme ennen olemme
tunteneet katteiniksi kuningattaren rakunaväessä... don Rafael
Tres-Villas'eksi. Nyt hän hän on _eversti_ Tres-Villas.
-- Lempo vieköön! lausui eräs lähellä seisova sotamies. -- Eversti
Tres-Villas! Hänpä naulasi Antonio Valdez'in pään maakartanonsa portin
harjalle.
-- Ja antoipa hän, sanoi eräs toinen soturi, -- Aguas Calientes-nimisen
kaupungin valloitettua keritä tukan kolmelta sadalta hänen vankinansa
olevalta naiselta!
-- Sanotaan hänellä olleen hyvät syyt tekoonsa, jupisi Costal
vastaukseksi.
-- Vaikka olisi ollutkin, lausui soturi -- mutta jos satun hänet
kohtaamaan, tulee hän saamaan palkkansa.
Soturin juuri tätä lausuessa peittyi laiva sakeaan usvaan, joka
tässä silmänräpäyksessä levisi veden pinnalle, ja kun laiva taasen
tuli näkyviin, ohjasi se suuntaansa merelle päin. Sovelias tuulen
kääntyminen oli tapahtunut, ja tätä käyttäen katosi laiva pian
kaukaiseen taivaan rantaan.
Costal oli nähnyt oikein. Rakunaväen virkapuvussa oleva upseri ei
ollut kukaan muu kuin don Rafael Tres-Villas, joka oli sotalaivalla
palajamassa Oajacaan eräästä pohjoisemmasta satamasta, vieden mukanaan
Tehuantepekin rannoille synkän ja parantumattoman alakuloisuuden.
* * * * *
Roquetan saaren valloittaminen oli tärkeä askel Acapulcon
kukistamiseen. Kaupunki itse oli joutunut kapinallisten käsiin milt'ei
samalla hetkellä; sillä kun Morelos näki tuon Hermengildon kanssa
sovitun merkin, hyökkäsi hän heti kaupungin kimppuun niin kiivaasti,
että tämä, varoillansa olemattomana tuli voitetuksi.
Roquetan valtaansaaminen teki kapinoitsijakenraalille linnan
täydellisen piirittämisen mahdolliseksi, ja vähän ajan kuluttua täytyi
tämänkin antautua.
Piirityksen näin onnellisesti lopetettua, vetäytyi Morelos
voitonsaaneine soturineen Oajacan maakuntaan, auttamaan erästä
kapinoitsijajoukkoa, joka tähän aikaan oli suljettuna Huajapamin
kaupunkiin. Sinne viemme nyt, vaikka muutama päivä edeltäpäin,
lukijankin.