Uiskenteleminen haj-kalojen parissa.
Haaksirikkoon joutunut merimies, joka ajelehtelee laivanpirstaleella,
ei voi olla riippuvaisempi aaltojen ja tuulien sääliväisyydestä kuin
nuo kaksi miestä, jotka istuivat harareisin kumoon menneellä kanotilla.
Heidän asemansa oli epäilemättä kamala. Ensimäinen suuri laine voisi
jälleen helposti keikahuttaa nurin heidän heikon purtensa.
Uhkaavasta vaarasta huolimatta Lantejas vielä toivoi intianin
rohkeuden tulevan hänet pelastamaan tästäkin vaarasta samoinkuin niin
monesta muustakin. Tämän heikon uskon elähyttämänä hän piti silmänsä
kiinnitettynä Costalin kasvoihin, lukeaksensa niistä hänen ajatuksensa
heidän asemastansa.
Tähän asti oli intianin järkähtämättömän tyynet kasvot antaneet hänen
toverillensa toivoa; mutta kun aika kului eikä pyydystäjävenheitä
näkynytkään, alkoivat myöskin Costalin kasvot ilmaista levottomuutta.
-- Noh, Costal, mitä te tästä asiasta ajattelette? kysyi Lantejas
peloissansa.
-- Hm, vastasi intiani, -- enpä ymmärrä, miksi venheet eivät laukauksen
kuultua lähestyneet. Viipyminen ei ole marsalkan tapana. Hän ei usein
tarvitse kahta merkkiä...
Tuulen vihuri esti Lantejasta kuulemasta intianin viimeistä sanaa.
Hän näki tämän kuitenkin vajonneen onnettomuutta ennustavaan
äänettömyyteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat enenevää levottomuutta.
Sillävälin olivat aallot kiihtyneet ja näyttivät tulevan yhä
suuremmiksi. Tuo heikko pursi kieppui vedessä kuin munan kuori.
-- Kuulkaahan, herra don Kornelio Lantejas, intiani vihdoin lausui;
-- tiedän teidät kuolemata pelkäämättömäksi mieheksi. Luulen tekeväni
väärin, jos salaan teiltä... yhden asian...
-- Minkä sitten?
-- Sen, että jos jäämme tänne vielä tunninkin ajaksi, täytyy meidän
molempain mennä pohjaan. Aallot kiihtyvät, kuten näette, yhä enemmän...
Ja mitä voimme tehdä? kysyi Lantejas epätoivossaan.
-- Joko vartoavat venheet, vastasi Costal, -- meitä siellä, jossa
niistä erkanimme, tahi myöskin ovat ne menossa saareen. Mahdotonta on
otaksua niiden palanneen kaupunkiin. Kun saa käskyn hyökätä jonkun
määrätyn paikan kimppuun, ei palaja koetusta tekemättä. Niidenkin
täytyy siis olla sen paikan läheisyydessä, johon ne meistä jäivät.
-- Mitä te tarkoitatte.
-- Koska minä nyt helposti voin uida niiden luokse...
-- Kuinka! noiden petojenkin parissa, jotka äsken silmäimme edessä
nielivät meidän toverimme?
-- Hoh, vastasi intiani halveksivaisesti; -- minä voin vähimmättäkään
vaaratta uida haj-kalain parissa. Sen olen huvikseni tehnyt satoja
kertoja Tänään teen sen henkemme pelastamiseksi.
Ajatus, että hän jäisi yksinänsä, tuotti katteinille uutta pelkoa.
Hän epäili hetkisen, ennenkuin vastasi. Costal, joka otaksui hänen
vaitiolonsa suostumiseksi, jatkoi:
-- Niin pian kuin olen saavuttanut yhden venheistä, annan lennättää
raketin ilmaan merkiksi, että olen venheessä. Sitten me soudamme
tännepäin, ja teidän on huutaminen niin kovasti kuin voitte, jotta me
teidät löytäisimme.
Ennenkuin don Kornelio ennätti vastata, hyppäsi intiani suin päin
mereen.
Täällä hän ui muutaman sekunnin veden alla, jolloin syvyyden
verenhimoiset asujamet, ikäänkuin tunnustaen hänessä olevan mahtavan
voiman, äkkiä vetäytyivät syrjään.
Kun intiani jälleen nousi veden pinnalle, huusi hän katteinille
muutamia kehoituksen sanoja ja rupesi sitten uimaan suoraan,
pistettyään puukon hampainsa väliin.
Eipä se ollut pelko, joka pani hänet käyttämään tätä varakeinoa. Se
oli vaan tavallisen viisauden vaatima keino. Hän tiesi haj-kalojen
ahnauden pian pakoittavan niitä palajamaan, eikä kauan viipynytkään,
ennenkuin hän huomasi kahden näistä uivan samaan suuntaan kuin hän
itsekin. Toinen näistä pysyi noin kymmenen metriä hänestä oikealla,
toinen yhtä kaukana vasemmalla. Niin vastenmieliseltä kuin kaksi
tuollaista seuralaista voisi näyttääkin, ei uija alussa pitänyt näistä
suurtakaan lukua. Hän ajatteli muita seikkoja, pääasiallisesti,
onnistuisiko hän löytämään venheet. Tämä näkyi synkässä pimeydessä
kylläkin epäiltävältä. Mutta pelko yhteydessä hänen uskonsa kanssa
välttämättömään sallimukseen teki intianin välinpitämättömäksi
haj-kalojen läsnäolosta.
Ainoastansa väliin ja silloinkin enemmän varovaisuudesta kuin pelvosta
hän katsoi oikeaan ja vasempaan, ottaaksensa selkoa siitä, mitä hänen
molemmat matkatoverinsa yrittelivät. Hän huomasi joka kerralla niiden
tulevan yhä lähemmäksi!
Ponnistaen kovasti vedessä, kohotti hän nyt ruumiinsa korkealle
vedenpinnasta ja loi läpitunkevan silmäyksen ympärillensä. Ei yhtään
venhettä näkynyt!
Nopea silmäys oikeaan ja vasempaan näytti hänelle noiden kahden
haj-kalan nyt olevan lähempänä kuin milloinkaan. Ei kumpikaan ollut
hänestä viittä metriä kauempana!
Intiani ei kuitenkaan antanut näiden säikähyttää itseänsä; paljoa
enemmän hän pelkäsi tuota hänen ympärillänsä olevata, suunnatonta ja
autiota vedenpintaa.
Kuinka rohkea mies olleekin, on kuitenkin hetkiä, jolloin hänen
välttämättömästi täytyy tuntea pelkoa. Costalin tila oli kylläkin
vaarallinen, masentaakseen useampain miesten rohkeutta. Uimisessa
myrskyisellä merellä, maata tahi muuta esinettä näkemättä, kahden
nälkäisen haj-kalan seuraamana ja synkkä taivas yllä sekä varmaan
tietämättä, mitä suuntaa on noudattaminen, on kylliksi syytä
herättämään levottomuutta urhollisimmassakin.
Olkoon uimari kuinka vankka tahansa, ei hän kuitenkaan voi lopulla
välttää väsymistä, varsinkaan jos hän, kuten Costal, pitää hampaidensa
välissä puukkoa, joka häntä estää vapaasti hengittämästä. Mutta
intianin ei ollut ajatteleminenkaan aseensa poisheittämistä, joka oli
hänen ainoa pelastuksensa, jos haj-kalat kävisivät hänen kimppuunsa, ja
huulet kovaan puristettuna sen terään, hän yhä ui eteenpäin.
Jonkun ajan kuluttua tunsi Costal sydämensä rupeavan ankarasti
lekoittamaan. Tätä poistaaksensa hengityksen helpottamisella, otti hän
puukon huuliltaan ja piti sitä toisessa kädessään.
Tämä viimeinen varokeino oli hyvin tarpeen; sillä molemmat haj-kalat
näkyivät vähitellen kääntävän suuntansa samaan linjaan, jota
intianinkin oli noudattaminen, jos hän yhä uisi suoraan eteenpäin.
Välttääksensä sellaista yhtymistä, poikkesi Costal äkkiä oikiaan;
mutta haj-kalat noudattivat heti hänen esimerkkiänsä ja uivat hänen
kumpaisellakin puolellaan, kuten ennenkin.
Muutaman minutin, pitkän ja kauhean minutin, oli hänen pakko noudattaa
uutta suuntaansa. Hän alkoi luulla joutuvansa pois siltä tieltä, jota
hänen oli pyrkiminen, ja oli juuri poikkeamaisillaan vasempaan, kun
hänen silmänsä huomasi esineen, joka pani hänet ilosta huudahtamaan.
Tietämättänsä olivat häntä ohjanneet oikeaan suuntaan juuri nuo
viholliset, joita hän koetti paeta. Venheiden näkeminen hänessä tuon
ilohuudahtuksen vaikutti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huusi kovalla äänellä, herättääksensä
miehistön huomiota. Hän kuuli iloksensa vastauksen; mutta koska ei
kukaan pimeässä häntä voinut nähdä, täytyi hänen jatkaa eteenpäin
uimistansa.
Molemmat haj-kalat olivat hänestä nyt ainoastaan pituutensa matkan.
Costal huomasi voimansa riittämättömäksi kierroksen tekemiseen, ja että
hänellä ei ollut muuta kuin uida suoraan lähimpätä venhettä kohti. Hän
jatkoi siis matkaansa sykkivin sydämin ja puukko lujasti kouraansa
puristettuna, valmiina pistämään sen ensimäisen kurkkuun, joka hänen
kimppuunsa kävisi. Ponnistaen viimeiset voimansa potkasi hän kiivaasti
vedessä sekä huusi, minkä jaksoi, säikähyttääksensä pois vaaralliset
naapurinsa. Kaikeksi onneksi hänen ponnistelunsa menestyivätkin.
Nuo kamalat eläimet muljottivat häneen kiiluvilla silmillänsä,
mutta poistuivat hiukan etäämmälle, intianin uhkaavista liikkeistä
peljästyneinä.
Costal käytti tätä kallista lomaa ja ui nopeasti eteenpäin sekä
onnistui saamaan kiinni erään venheen laitaan.
Tusina ystävällisiä käsivarsia vetivät hänet heti ylös; mutta kun
hänen toverinsa kumartuivat häntä likemmäksi, huomasivat he hänen
tainnottomaksi. Ponnistelu oli uuvuttanut hänen voimansa.
Costalin näkeminen niin kurjassa tilassa ilmaisi, siltä ainakin näytti,
kanotin ja siinä olevien miesten kohtalon.
-- Täällä kauemmin viipymisestä ei ole mitään hyötyä, sanoi amiraali.
-- Kanoti on kait uponnut. Nyt, poikaset, ohjaamme suuntamme suoraan
saarta kohden.
Sitte hän paljasti päänsä ja lausui:
-- Rukoilkaamme onnettomien toveriemme sielujen puolesta... varsinkin
katteini Lantejaan. Hänessä olemme menettäneet urhollisen upserin.
Tämän lyhyen ruumissaarnan perästä don Kornelion muistoksi pantiin
venheet taasen liikkeelle ja soudettiin lyhintä tietä saareen.
Sillä välin istui tuo onnetoin Lantejas kumossa olevalla kanotilla,
surkeasti katsellen ympärillään olevia aaltoja, jotka yhä tulivat
kiihkeämmiksi ja korkeammiksi. Milloin ne olivat mustat, milloin ne
loistivat kuni valkea, salaman raottaessa hänen päänsä päällä olevia
mustia pilviä.
Hän kuulteli tarkasti. Hän kuuli tuulen rajusti pieksevän aaltoja,
ikäänkuin ratsastaja kiihoittaisi hevoistansa piiskalla ja kannuksilla,
hän kuuli aaltojen tyrskyn ähkävän, ikäänkuin oppimaton varsa tekisi
vastarintaa ratsastajallensa.
Vähän väliä hän huusi tarmonsa takaa, mutta tuuli toi takasin hänen
huutonsa vaahdon mukana, joka hänen kasvoihinsa loiskui.
Apua ei kuulunut eikä näkynyt. Costal oli kaiketi hukkunut tahi tullut
niellyksi, ja tuo onneton upseri oli tullut siihen täydelliseen
vakuutukseen, että sama kohtalo tulisi hänenkin osaksensa, kun eräiden
esineiden näkeminen äkkiä pani hänet ilosta värisemään. Salaman valossa
hän oli huomannut venheet erään mahdottoman aallon harjalla.
Hän näki ne ainoastansa silmänräpäyksen, sillä salaman sammuttua
peittyivät venheet taasen yön pimeyteen.
Don Kornelio huudahti kovasti ja kuulteli vastausta. Ei yhtään
ihmis-ääntä tullut hänen korviinsa. Hänen oman äänensä tukahutti
aaltojen pauhina, eikä venheissä oleva väki voinut sitä kuulla.
Hän huusi huutamistansa, mutta samalla seurauksella... ei yhtään
vastausta.
Taasen joutui hän syvimpään tuskaan, jopa milt'ei epätoivoonkin, kun
hän seuraavan salaman leimahtaessa jälleen näki venheet vähän matkaa
luotansa, mutta suoraan päinvastaisessa suunnassa. Ne olivat pimeässä
soutaneet hänen ohitsensa ja menivät nyt tiehensä.
Hän luuli niin, mutta venheet olivat vielä samassa suunnassa kuin
ennenkin; muutos tuli don Korneliosta itsestänsä, joka, kumossa oleva
kanoti alustanaan, oli laineiden vaikutuksesta pyörinyt puoliympyrän.
Tässä silmänräpäyksessä lensi raketti synkkää taivasta kohti ja antoi
katteinille uutta rohkeutta. Taasen kohotti hän äänensä ja huusi
kaikella kurkkunsa sekä keuhkoinsa yhdistyneillä voimilla. Tämän huudon
päästettyänsä hän henkimättä ja jännityksellä kuulteli.
Tällä kertaa tuli vastaus, huuto, sitä enemmän riemua herättävä hänen
korvissaan, kun hän siinä tunsi Costalin äänen.
Don Kornelio kertoi nyt huutamistansa vähän väliä, jotta hän lopulta
tuskin sai ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi kuitenkin huutamistansa,
kunnes yksi venheistä liukui esiin lähellä kanotin kylkeä. Sitten
hän tunsi voimakkaiden käsien itseensä tarttuvan ja seuraavassa
silmäräpäyksessä hän nostettiin venheesen, johon hän, vaikka toisesta
syystä kuin intiani, pyörtyneenä kaatui.
Don Kornelion onneksi oli, että Costalin pyörtyminen oli kestänyt
ainoastaan lyhyen hetken. Toinnuttuansa oli intiani muutamilla sanoilla
kertonut kanotin tilan. Sovittu merkki annettiin heti, ja se johti
hänen onnettomuus-toverinsa pelastamiseen.