Onnetoin laukaus.
Heti pimeän tultua astui retkikunta venheisin. Näitä oli kaksi
kalastajapyynti-venhettä ja pieni kanoti, joihin yhteensä mahtui
viisikymmentä miestä.
Huolellisesti tuppoihin käärityillä airoilla he soutivat rannasta ja
onnistuivat pimeän yön peitossa tulla huomaamatta linnan ohitse.
Katteini Lantejan johtamassa venheessä oli, paitsi häntä itseänsä,
Costal ja kaksi soutajaa. Ollen laivaston pienin pursi, kulki se
edeltäpäin vakoilemaan.
Costal istui perämiehenä, ja tätä tehdessänsä osoitti hän
katteinillensa, mitä tämä vavisten itsekin oli huomannut, kolmea tahi
neljää suurta haj-kalaa, jotka kanotia seurasivat.
-- Katsokaas noita, sanoi intiani; -- voisipa milt'ei luulla noiden
merisusien vaiston niille sanovan...
-- Mitä? kysyi Lantejas suurella äänellä.
-- Sitä, että tämä pursi on lahonnut kuin vanha saavi.
Epäilys, jonka intiani lausui kanotin merikelpoisuudesta, vaikutti
katteinissa suurinta levottomuutta ja pani hänet toivomaan, että he
mitä pikemmin pääsisivät saareen. Taistelu vihollisen ihmisen kanssa
maalla peloitti häntä vähemmän kuin taistelu vedessä noiden hirveiden
haj-kalojen kanssa.
-- Kanoti kulkee jokseenkin hitaasti! hän muistutti.
-- Sennor don Kornelio! lausui intiani hymyillen. -- Teillä on aina
niin kiire tappelemaan; mutta me lähestymme nyt saarta, ja teidän
suostumuksellanne luullakseni pyydän lupaa amiraalilta (tällä
tarkoitti Costal don Hermengildoa) soutaakseni hiukan edeltäpäin
tietä tutkistelemaan. Kanoti voi lähestyä kuunaria suuretta vaaratta
huomatuksi tulemisesta, jota vastoin nuo toiset venheet helpommin
tulevat huomatuiksi. Suostutteko neuvooni, katteini?
-- Mielelläni, vastasi Lantejas, tuskin tietäen, kumpika vaara oli
suurin.
Costalin käskystä lakkasivat molemmat soutajat, ja pian olivat jäljessä
tulevat venheet heidät saavuttaneet.
-- Mitä tämä on? kysyi amiraali. -- Oletteko mitään huomanneet?
Don Kornelio kertoi hänelle Costalin esityksen. Tämä aije
näytti amiraalista järkevältä, ja sen johdosta käskettiin
valaskalanpyydystäjä-venheet pysymään rinnalla, samalla kun kanoti
liukui eteenpäin.
Vähän ajan kuluttua tuli saari näkyviin suunnattoman, vedessä makaavan,
vesilinnun muotoisena, ja lähemmäksi päästyään näkivät he vihdoin
laivan mastot kokonaan saarella taajaan kasvavien puiden joukossa. Tämä
oli tuo etsitty kuunari.
Jatkaen kulkuansa voivat he pian eroittaa koko laivan valkoista rantaa
vastaan ja sitten nuo kaksi perässä olevaa kajutanakkunata, joista
kaksi leveätä valovirtaa kajasti kauas veden pinnalle.
-- Meidän on vaihtaminen suuntamme, jupisi Costal. -- Jos kanoti tulisi
tuohon kajastukseen, voisi joku välikannella oleva vartija meidät
huomata. Meidän tulee tehdä kierros ja lähestyä laivaa toiselta puolen.
Näin sanoen käänsi intiani peräsimen ja kiekkasi kanotin toiseen
suuntaan. Haj-kalat kääntyivät samalla kertaa sekä seurasivat perässä,
kuten näkyi niistä loistavista juovista, joita niiden limaiset ruumiit
jättivät jälkeensä vedessä.
Sekä Costal että katteini luulivat olevansa liian kaukana kuunarista,
jotta joku siinä oleva heitä näkisi, kun äkkiä kirkas leimu valaisi
espanjalaista laivaa, jonka jälkeen kuului kumea pamahdus sekä kanunan
kuulan vinkuminen. Seuraavassa sekunnissa sai kanoti kovan tärähdyksen,
jotta molemmat soutajat pyllähtivät laidan yli ja upposivat veteen,
johon samalla kaksi haj-kaloistakin katosi.
Costal, joka istui perässä, huomasi heti, ettei kanoti totellut
peräsintä, ja Lantejas, joka istui etempänä, näki kauhistukseksensa
kanotin uppoavan kokka edelläpäin, johon luoti oli sattunut.
-- Peijakas sitä laukausta! lausui Costal. -- Kanoti tulee luultavasti
vajoamaan pohjaan.
-- Oi, Jumala, sitten me olemme hukassa! huudahti Lantejas
kauhistuneena.
-- Se ei ole aivan varma, vastasi Costal tyyneesti. -- Osaatteko uida?
-- Ainoasti vähäsen, vastasi Lantejas heikolla äänellä.
-- Hyvä, siinä on tarpeeksi. On ainoastaan yksi keino kanotin
uppoamisen estämiseksi. Olkaa valmis ja pysykää minun lähelläni.
Costal, lausuttuansa tämän, odotti, kunnes kanoti oli noussut erään
laineen harjalle ja antoi silloin tuolle keveälle purrelle aimo
potkauksen, jotta se kaatui ja käänsi emäpuunsa ilmaan.
Molemmat miehet katosivat silmänräpäykseksi veteen. Kun Lantejas
jälleen nousi vedenpinnalle, tunsi hän jonkun tarttuvan kovasti hänen
nuttuunsa. Hän luuli haj-kalan haukanneen häneen kiinni, mutta Costalin
ääni aivan hänen korvansa lähellä häntä jälleen rauhoitti.
-- Älkää peljätkö, minä tässä olen, sanoi intiani ja veti hänet kanotin
luokse, joka nyt kellui ylösalasin.
Intianin avulla onnistui Lantejas pääsemään harareisin kanotin
emäpuulle, johon Costalkin sitten kiipesi.
-- Vielä yksi minuutti, lausui intiani, niin tuo vanha purtilo olisi
vajonnut pohjaan. Nyt sitä voi pidättää veden pinnalla, kunnes
pyydystäjävenheet ennättävät saapua... se on, jos ei myrsky ehdi niiden
edelle.
Lantejas loi epätoivon silmäyksen ulapalle, joka yhä kiihtyvän tuulen
pieksemänä jo peittyi vaahtoiseen vaippaan. Tämä näkö houkutteli häntä
pyhimyksiä rukoilemaan.
-- Peijakas! huudahti Costal. -- Pitäkää kanotista kiinni älkääkä liian
paljon luottako jumaliinne. Jos päästätte kätenne irti, eivät ne tule
paljoa tekemään teidän eduksenne. Malttakaa, eihän teillä ole mistä
pitäisitte kiinni. Sallikaat minun teitä auttaa.
Näin sanoen kumartui Costal toveriinsa päin ja alkoi veitsellänsä
kaivaa läpeä kanotin emäpuuhun. Puun ollessa lahoa oli Costal
muutamassa sekunnissa päättänyt työnsä. Lantejas pisti nyt kätensä
läpeen ja voi tällä tavoin vastustaa laineita, jotka joka silmänräpäys
heidät uhkasi peittää.
Kun Costal näin, oli pitänyt huolta onnettomuustoverinsa turvaamisesta,
teki hän itse samalla tavalla ja alkoi sitten kurkistella pimeässä,
toivoen saavansa nähdä pyydystäjävenheitä.
Tässä hän kuitenkin pettyi; sillä ne salamatkin, jotka lyhemmillä
väliajoilla välkkyivät, eivät mitään muuta ilmaisseet kuin tuon tumman,
vaahtoavan veden pinnan, jylhässä synkkyydessä uinailevan saaren ja
etäämpänä linnan uhkaavat muurit.