Sotamies vastoin tahtoansa.
Niin pian kuin mies oli mennyt, kurkisti ylioppilas päänalustansa
alle. Aivan oikein, siellä oli eräs paperi, joka näkyi olevan don
Kornelio Lantejalle annettu vänrikin valtakirja ja kapinoitsijajoukon
pääkenraalin, don José Maria Molos y Pavon'in, allekirjoittama.
Hirmuisen ahdistuksen valtaamana syöksyi ylioppilas vuoteeltansa ja
ryntäsi akkunaan, panemaan vastalauseen määräyksensä johdosta ja
sanomaan itsensä irti kaikesta osallisuudesta kapinaan.
Mutta don Kornelion paha henki ei vielä hänestä ollut väistynyt. Juuri
kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kieltäytyäkseen kaikesta yhteydestä
Espanian vihollisten kanssa, kohtasi häntä taasen houraileminen, ja
tietämättänsä mitä sanoi, huusi hän kovalla äänellä:
-- Eläköön Mejiko! Kuolema hirmuvaltiaalle! jonka jälkeen hän
ponnistuksesta väsyneenä hoiperteli vuoteelleen.
Tällä kertaa kesti hänen pyörtymisensä ainoastaan lyhyen ajan, ja kun
hän jälleen vähitellen toipui, kuuli hän vuoteensa ympärillä muutamia
miehiä puhuvan hänestä tavallista suuremmalla innolla.
-- Miten voi selittää tämän äkillisen hartauden meidän asiaamme? kuului
Morelon ääni. Näyttääpä ikäänkuin tuossa nuoressa miehessä olisi
jonkinlaiset kuumeenhoureet vaikuttamassa.
-- Eipä suinkaan, herra kenraali, vastasi eräs Valdovinos-niminen
upseri. -- Jos ei siellä pohjalla kiehuisi mitä tulisin
isänmaanrakkaus, ei sieltä kuohukaan pinnalle noin nousisi.
-- Sama se! vastasi Morelos. -- Mutta minä en voi uskoa
vaikutuksekseni...
-- Ja miksi ette, kenraali? vastasi toinen upseri, juuri kun Lantejas
oli kunnollisesti saanut auki silmänsä -- Miksi ei tämä nuori mies
olisi antautunut teidän vaikutuksenne alaiseksi, samoinkuin minäkin?
Tänään näen teidät ensi kerran, eikä teillä kuitenkaan ole innokkaampaa
puolustajaa, kuin minä olen. Minä vastaan tästä nuoresta muukalaisesta.
Nämä sanat lausuessaan loi hän Lantejas'een niin viehättävän ja samalla
niin ankaran silmäyksen, että se kokonaan valtasi ylioppilaan ja poisti
hänestä kaiken vastustamishalun, vieläpä sai hänet vaistomaisella
eleellä vahvistamaan tuon puhujan sanatkin.
Tämä mies, joka noin oli mennyt don Kornelioa takaamaan, oli tuo suuri,
hirmuinen, voittamatoin Hermengildo Galeana, mejikolaisen kapinan
Murat, joka sittemmin useammassa kuin sadassa taistelussa nähtiin
hyökkäävän vihollisten taajimpaan riviin, ikäänkuin sodan jumala,
nostaen sotahuutonsa: "Tässä tulee Galeana!"
-- Noh... olkoon miten tahansa, sanoi Valdovinos, jatkaen puhettansa
don Kornelion epäiltävästä isänmaallisuudesta -- tiedän kenraali
Callejan luvanneen hinnan tuon nuoren miehen päästä samoinkuin
omastammekin.
Tässä silmänräpäyksessä jyrisi akkunan alla kanuunan pauke Morelonkin
hämmästykseksi.
-- Herra kenraali, sanoi Galeana, -- tämä kanuna on perintökalu meidän
perheessämme. Jonkun Galeanan syntyessä tahi kuollessa sillä ilmaisemme
ilomme tahi surumme. Tänään sen pyhitämme koko mejikolaisen perheen
palvelukseen. Se on teidän, samoinkuin miekkamme ja henkemmekin.
Tämän lausuttuaan meni Galeana akkunaan ja huusi ukkosen äänellä, joka
sittemmin espanjalaisia aina säikähytti:
-- Eläköön kenrali Morelos!
Kovaääniset eläköönhuudot vastasivat pihasta, sekoitettuina tupesta
paljastettujen sapelien kahinaan ja kivärien kolinaan, joita
voimallisesti lyötiin pihan kivilaskokseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä vieraistansa. Morelos
oli mennyt pihaan tervehtimään uusia liittolaisiansa, ja muut upserit
olivat häntä seuranneet.
Kaukana siitä että olisi ottanut osaa tuohon yleiseen, sotaiseen
innostukseen, oli ylioppilas kauheassa tuskassa, ajatellessaan hintaa,
joka oli hänen päästänsä luvattu.
Kulutettuaan yönsä mitä hirveimpien unien vaivaamana, herätti hänet
aamupuhteella korkeaääninen melu pihasta. Kovemmin kuin mikään muu,
kuului eräs kummallinen torven äänen kaltainen, milloin kimakasti,
milloin käheästi karjuen, ikäänkuin paholainen itse olisi komentanut
hevosen selkään hornan joukkojansa. Märkänä kylmästä hiestä syöksyi
ylioppilas vuoteeltaan akkunaan. Kuten ennenkin, oli piha täynnä
aseellisia. Kanuna oli heidän keskellänsä. Muuan neekeri sitä par'aikaa
latasi. Eipä ilman hämmästyksettä don Kornelio tuntenut tuota neekeriä
samaksi mieheksi, joka tiikerin pyydystäjän kera oli tuonut hänet Las
Palmas'en kartanoon.
Niin, tykkimies ei ollut kukaan muu kuin Claro, nyt määrätty sen
kanunan päämieheksi, joka sittemmin El Ninon nimellä tuli niin
kuuluisaksi mejikolaisen kapinan historiassa. Ylioppilas näki myöskin
sen koneen, josta nuo hornan äänet olivat lähteneet, joita hän
luuli jossain ennenkin jo kuulleensa. Hän ei erehtynytkään; sillä
kanunan lähellä seisoi pitkävartaloinen intiani, joka huulillansa
piti jättiläissimpsukata, josta nuo salaperäiset äänet lähtivät.
Se oli Costal, joka tässä silmänräpäyksessä palveli ensimäisenä
merkinpuhaltajana Morelon sotajoukossa. Morelo itse taapiupserien
ympäröimänä seisoi tuon avaran pihan päässä, jakamassa kiväärejä äsken
saapuneille joukoille.
Lantejas käsitti piankin välttämättömäksi, ruveta varustaumaan siihen
poislähtöön, joka selvästi oli käsissä, ja puettuaan itsensä meni hän
pihaan sekä sekautui muihin upsereihin, ollen epäilemättä onnettomin
vänrikki koko kapinoitsijajoukossa.
Heti Lantejan tultua antoi kanuna taaskin kuulla jyskävän äänensä:
se oli poislähdön merkki. Tuo pieni joukko läksi liikkeelle ja kulki
pois San Luis-nimisestä kartanosta, uusi upseri oli muiden joukossa
paikallansa.
* * * * *
Pian oli Morelon vähäinen joukko kasvanut pieneksi armeijaksi, ja
kahden kuukauden pitkien marssien sekä ankarien ottelujen perästä
espanialaisten joukkojen kanssa oli kapinoitsijapäällikkö Tyynen meren
rannalla olevan Acapulco-nimisen kaupungin edustalla.
Mitä ylioppilaaseen tuli, oli kahdenkuukautinen sotaretki tehnyt
hänestä tyydyttävän sotamiehen. Hän oli voittanut suurta kunnioitusta
urhollisuudesta, vaikka hänen rohkeutensa vaaran hetkellä usein oli
hänet pettämäisillään.
Ensikerran tulessa ollessaan seisoi hän don Hermengildo Galeanan
vieressä, joka oli saavuttanut täydellisen vallan hänen ylitsensä ja
jonka tuimia silmäyksiä hän pelkäsi enemmän kuin itse vihollista. Don
Hermengildo soti tietysti ensimäisessä rivissä, josta hän keihäällään
sekä pitkällä sapelillaan kaatoi kaikki vastassaan olijat, jotta tuon
vapisevan vänrikin miekalle ei jäänyt mitään tekemistä. Kun Lantejas
ensimäisessä ottelussa oli oppinut käsittämään tällaisen aseman edun,
toimitti hän sittemmin aina niin, että pysyi tuon peljättävän don
Hermengildon läheisyydessä.
Toinen, joka myöskin taisteli Galeanan rinnalla ja tuskin jäi tätä
jäljelle urhollisuudessa, oli Costal, ja näiden kahden suojelemana ei
Lantejalla juuri ollut vaaraa tulisimmissakaan taisteluissa, samalla
kun hän yhä niitti lisää kunniaa.
Hänen maineensa häntä kuitenkin kovin rasitti, ja hän oli sentähden
kirjoittanut isällensä, pyytäen häneltä neuvoa, miten hän pääsisi tästä
tukalasta asemastansa. Kirjeisiinsä, sillä hän oli kirjoittanut niitä
monta, sai hän vihdoinkin vastauksen. Tässä kehui isä häntä hänen
tekemistänsä sankaritöistä, samalla kun hän ilmaisi kummastuksensa
niistä, ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla pojallensa, että hän oli
varakuninkaalta hankkinut anteeksiannon lupauksen, ehdoilla, että hän
luopuisi kapinoitsijoista ja käyttäisi miekkaansa Espanjan puolesta.
Tämä ehto ei oikein Lantejasta tyydyttänyt. Espanjalaisessa
sotajoukossa hän varmaankin saisi turhaan etsiä kahta sellaista
suojeliaa, kuin mitkä hänellä nyt olivat. Jos hän yhtyisi
espanjalaisiin, voisi hän sitä paitsi jonakuna päivänä vihollisena
joutua seisomaan vastakkain tuon hirmuisen Galeanan kanssa. Pelkkä
ajatuskin sellaisesta yhtymisestä pani hiukset pöröön hänen päässänsä.
Kului joku aika, ennenkuin hän voi päättää, mitä hänen olisi tekeminen.
Vihdoin hän kuitenkin teki päätöksensä. Sen sijaan että uskaltaisi
yrittää karkaamista kapinallisten leiristä, päätti hän, ollen vaiti
isänsä kirjeen sisällöstä, jos mahdollista, hankkia päälliköltä lyhyen
loman, jonka hän aikoi ulottaa epämääräiseen aikaan.
Tässä tarkoituksessa hän oli tullut kenraalin telttaan ja seisot nyt,
hattu kädessään, piirittävän sotajoukon päämiehen edessä, odottaen
vastausta pyyntöönsä.