YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Keskeytynyt oppi-ura.

Tammikuun alussa v. 1812. noin vuosi Las Palmas-nimisessä maakartanossa

tapahtuneiden kohtauksien jälkeen, näkyi kaksi miestä, toinen istuen

tölskästi tehdyn, karttojen ja kirjeiden peittämän pöydän ääressä,

toinen seisoen hattu kourassa sen vieressä.

Paikka, missä, he olivat, oli eräässä suurimmassa ja vähimmän

repaleisessa niistä monista teltoista, jotka tekivät Sabanavirran

rannoille ja Acapulcon sataman läheisyyteen sijoitetun leirin.

Pöydän ääressä istuvalla miehellä oli kaulassaan pieniruutuinen

puuvilla-huivi, ja hänen olkapäitänsä peitti valkoisesta

pellavakankaasta tehty nuttu. Kullekin, joka häntä ei tuntenut, olisi

ollut vaikeata luulla tuota yksinkertaiseen pukuun vaatehittua miestä

tässä seudussa leirillä olevan kapinajoukon päälliköksi, ja kentiesi

vieläkin vaikeampaa luulla häntä entiseksi Caracuaron apulaispapiksi,

don José Marie Morelos y Pavon'iksi. Ja kuitenkin se oli hän.

Apulaispapin lähtiessä Las Palmas-nimisestä kartanosta aikoi hän mennä

Hidalgon, kapinan siihenastisen johtajan luokse, tarjotakseen hänelle

palvelustansa kapinoitsijain sotapappina. Tämän hakemuksen seuraus

oli, että Hidalgo, sen sijan että olisi uskonut hänelle sotajoukkonsa

sielunhoidon, velvoitti häntä valloittamaan Acapulco-nimisen,

linnoitetun merikaupungin. Oikeastaan antoi Hidalgo pilan vuoksi ja

päästäksensä Morelon kärkkäisyydestä apulaispapille tämän tärkeän

toimen. Tämä oli syynä siihen, että Morelos oli kohottanut vapauden

lipun eteläisissä maakunnissa ja tällä hetkellä johti Acapulcoa

piirittävää kapinajoukkoa.

Se henkilö, joka seisoi Moleros'en edessä, hevosväen virkapuvussa, oli

ylioppilas don Kornelio Lantejas!

Selittääksemme tämän aavistamattoman seikan, on tarpeellista palata

siihen aikaan, jolloin jätimme tuon ylioppilaan sairasvuoteellensa Las

Palmas-nimiseen maakartanoon.

Niin pian kuin don Kornelio oli taudistansa toipunut, lähti hän setänsä

kotiin, ratsastaen nuorella, uljaalla, don Marianon lahjoittamalla

hevosella, jolla kartanon omistajalla näitä oli tuhansittain

omaamillansa laitumilla.

Kuulusteltuansa, kuten oli toimeksensa saanutkin, setänsä

varallisuutta, läksi hän nopeasti paluumatkalle Valladolidiin, jossa

hänen isänsä asui.

Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka

tulivat häntä vastaan.

Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka

hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan

höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan

kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin

pahasti, että hän meni tainnoksiin.

Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä

pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa

pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.

-- Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, -- teidän tilanne,

vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä

voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja

ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon,

johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja

minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette

pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?

-- Valladolidiin, vastasi Lantejas. -- Olen matkalla yliopistoon,

papintutkintoani suorittamaan.

-- Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja

hymyillen. -- Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don

José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut

mainittavan.

Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan

suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi

tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.

Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka

oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi

olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne

olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta

kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun

vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.

Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina

ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.

-- Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, -- mihin te aiotte,

jos saan luvan kysyä?

-- Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, -- kuten äsken teille

sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon,

kaupunkia ja linnaa valloittamaan.

-- Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta

vavistuksetta.

-- Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.

Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä

näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut

kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut

aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan,

ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän

tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan

taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia

pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon

kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin

oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin

auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät

sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa

pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla

äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä

sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi

kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.

Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon

asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui

ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa

kuumetaudissa.

Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen,

huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti

kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä

sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän

itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli

akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.

Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista

toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä

ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset

hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä,

lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.

Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa,

jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa

hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen

ympärillänsä tapahtuivat.

Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi

apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten

sairaan terveys oli.

-- Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan

palvelijan kysymykseen.

-- San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella,

mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. -- Te

varmaankin erehdytte, hän sanoi.

-- Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?

-- Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa

siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi

kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa

tuulen kuultavaksi.

-- En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.

-- Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.

-- Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. -- Meidän täytyi

lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät

vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla

äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.

-- Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. --

Mutta sehän olenkin minä!

-- Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne.

Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni

kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ,

estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.

-- Madridiin... Espanjassako?

-- Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan

vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä

tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan,

ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut

luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt

tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä

kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on

liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä,

kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska

luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.

Ylioppilas kuulteli kauhistuksesta mykkänä tätä kertomusta omista

teoistansa.

-- Ja nyt, herra, jatkoi palvelija, -- on minun isäntäni kiitollisuuden

osoitteeksi siitä, että julistitte hänet pääjohtajaksi, määrännyt

teidät vänrikiksi ja samalla lähetiksensä. Päänalustanne alta löydätte

määräyksenne.

Tämän sanottuaan meni palvelija ulos, jättäen tuon uuden lähetin niiden

kummallisten tietojen masentamaksi, joita hän äsken oli saanut.

Tiikerien pyydystäjä · 第 22 / 57 题