Keskeytynyt oppi-ura.
Tammikuun alussa v. 1812. noin vuosi Las Palmas-nimisessä maakartanossa
tapahtuneiden kohtauksien jälkeen, näkyi kaksi miestä, toinen istuen
tölskästi tehdyn, karttojen ja kirjeiden peittämän pöydän ääressä,
toinen seisoen hattu kourassa sen vieressä.
Paikka, missä, he olivat, oli eräässä suurimmassa ja vähimmän
repaleisessa niistä monista teltoista, jotka tekivät Sabanavirran
rannoille ja Acapulcon sataman läheisyyteen sijoitetun leirin.
Pöydän ääressä istuvalla miehellä oli kaulassaan pieniruutuinen
puuvilla-huivi, ja hänen olkapäitänsä peitti valkoisesta
pellavakankaasta tehty nuttu. Kullekin, joka häntä ei tuntenut, olisi
ollut vaikeata luulla tuota yksinkertaiseen pukuun vaatehittua miestä
tässä seudussa leirillä olevan kapinajoukon päälliköksi, ja kentiesi
vieläkin vaikeampaa luulla häntä entiseksi Caracuaron apulaispapiksi,
don José Marie Morelos y Pavon'iksi. Ja kuitenkin se oli hän.
Apulaispapin lähtiessä Las Palmas-nimisestä kartanosta aikoi hän mennä
Hidalgon, kapinan siihenastisen johtajan luokse, tarjotakseen hänelle
palvelustansa kapinoitsijain sotapappina. Tämän hakemuksen seuraus
oli, että Hidalgo, sen sijan että olisi uskonut hänelle sotajoukkonsa
sielunhoidon, velvoitti häntä valloittamaan Acapulco-nimisen,
linnoitetun merikaupungin. Oikeastaan antoi Hidalgo pilan vuoksi ja
päästäksensä Morelon kärkkäisyydestä apulaispapille tämän tärkeän
toimen. Tämä oli syynä siihen, että Morelos oli kohottanut vapauden
lipun eteläisissä maakunnissa ja tällä hetkellä johti Acapulcoa
piirittävää kapinajoukkoa.
Se henkilö, joka seisoi Moleros'en edessä, hevosväen virkapuvussa, oli
ylioppilas don Kornelio Lantejas!
Selittääksemme tämän aavistamattoman seikan, on tarpeellista palata
siihen aikaan, jolloin jätimme tuon ylioppilaan sairasvuoteellensa Las
Palmas-nimiseen maakartanoon.
Niin pian kuin don Kornelio oli taudistansa toipunut, lähti hän setänsä
kotiin, ratsastaen nuorella, uljaalla, don Marianon lahjoittamalla
hevosella, jolla kartanon omistajalla näitä oli tuhansittain
omaamillansa laitumilla.
Kuulusteltuansa, kuten oli toimeksensa saanutkin, setänsä
varallisuutta, läksi hän nopeasti paluumatkalle Valladolidiin, jossa
hänen isänsä asui.
Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka
tulivat häntä vastaan.
Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka
hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan
höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan
kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin
pahasti, että hän meni tainnoksiin.
Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä
pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa
pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.
-- Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, -- teidän tilanne,
vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä
voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja
ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon,
johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja
minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette
pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?
-- Valladolidiin, vastasi Lantejas. -- Olen matkalla yliopistoon,
papintutkintoani suorittamaan.
-- Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja
hymyillen. -- Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don
José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut
mainittavan.
Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan
suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi
tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.
Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka
oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi
olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne
olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta
kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun
vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.
Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina
ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.
-- Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, -- mihin te aiotte,
jos saan luvan kysyä?
-- Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, -- kuten äsken teille
sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon,
kaupunkia ja linnaa valloittamaan.
-- Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta
vavistuksetta.
-- Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.
Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä
näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut
kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut
aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan,
ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän
tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan
taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia
pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon
kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin
oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin
auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät
sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa
pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla
äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä
sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi
kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.
Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon
asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui
ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa
kuumetaudissa.
Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen,
huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti
kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä
sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän
itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli
akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.
Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista
toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä
ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset
hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä,
lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.
Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa,
jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa
hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen
ympärillänsä tapahtuivat.
Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi
apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten
sairaan terveys oli.
-- Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan
palvelijan kysymykseen.
-- San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella,
mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. -- Te
varmaankin erehdytte, hän sanoi.
-- Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?
-- Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa
siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi
kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa
tuulen kuultavaksi.
-- En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.
-- Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.
-- Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. -- Meidän täytyi
lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät
vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla
äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.
-- Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. --
Mutta sehän olenkin minä!
-- Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne.
Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni
kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ,
estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.
-- Madridiin... Espanjassako?
-- Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan
vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä
tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan,
ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut
luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt
tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä
kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on
liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä,
kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska
luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.
Ylioppilas kuulteli kauhistuksesta mykkänä tätä kertomusta omista
teoistansa.
-- Ja nyt, herra, jatkoi palvelija, -- on minun isäntäni kiitollisuuden
osoitteeksi siitä, että julistitte hänet pääjohtajaksi, määrännyt
teidät vänrikiksi ja samalla lähetiksensä. Päänalustanne alta löydätte
määräyksenne.
Tämän sanottuaan meni palvelija ulos, jättäen tuon uuden lähetin niiden
kummallisten tietojen masentamaksi, joita hän äsken oli saanut.