Velvollisuus ja lempi ristiriidassa keskenään.
Auringon viimeiset säteet kultasivat sen harjun selännettä, joka
rajoitti Las Palmas'en lakeutta, kun don Rafael sitä ratsasti Del
Valle-nimiseen maakartanoon. Ehtiäkseen matkan päähän ennen yön tuloa,
ratsasti hän laukassa alamäkeä harjun vastakkaisella puolella, jolloin
hänen uljaan hevosensa sieramista kuului hieman pärskyvää ääntä, jonka
vaikutti tuo omituinen leikkaus, minkä muulinajaja hevoseen oli tehnyt.
Ratsastajan ehdittyä lakeudelle, jossa Del Valle-niminen maakartano
sijaitsi, pysähdytti hän hevosensa ja katseli ympäris, löytääksensä
erään lehtokujan, joka don Marianon neuvon mukaan johtaisi kartanoon;
sillä itse ei tuo nuori upseri ollut, kuten jo mainittiin, käynyt
isänsä kodissa, sittenkuin hän sen lapsena oli jättänyt. Ei mitään
lehtikujaa kuitenkaan näkynyt, ja hän jatkoi umpimähkään matkaansa.
Hän luuli jo ratsastaneensa väärään, kun hän vihdoin mielihyväksensä
huomasi pitkän, Taxodius disticha-puulajiin, Amerikan sypressiin,
kuuluvain korkeiden puiden muodostaman lehtokujan. Kuja oli
täydellisesti sellainen, jommoiseksi sitä hänelle oli sanottukin,
ja, ohjaten siihen hevosensa, hän laukkasi eteenpäin puiden tummassa
varjossa. Rivakkaasti nelistäen ratsasti hän tasaista tietä eteenpäin
ja oli milt'ei ennättänyt sen toiseen päähän, kun hän samassa yht'äkkiä
näki edessänsä kartanon, synkän rakennuston, joka sulki koko noiden
molempien puurivien kohdalla olevan aukon.
Keskessä oleva pääaukko näkyi olevan auki siten, että toinen portti
oli vähän raollansa. Mutta ei kukaan tullut ulos, lausumaan häntä
tervetulleeksi! Ei yhtäkään ääntä kuulunut koko kartanosta! Kaikki
oli hiljaista kuin haudassa! Kauhean aavistuksen valtaamana hän
syöksyi eteenpäin, päättäneenä ratsastaa sisään tuosta sulkemattomasta
portista; mutta samassa teki hänen hevosensa kiivaan harppauksen ja
väistyi syrjään.
Vallitsevassa hämärässä, tahi ennemmin mielihäiriönsä vuoksi, ei
don Rafael ollut huomannut sitä esinettä, joka hänen hevoistansa
säikähytti. Se oli maassa, portin edessä, makaava ruumis, ja, mikä
vieläkin kauheampaa, se oli päätöin ruumis!
Tämän kauhean esineen nähtyänsä päästi upseri korkeaäänisen
parahduksen. Raivo, epätoivo ja kaikki ne hirmuiset liikutukset, jotka
voivat raadella ihmissydäntä, ilmaantui tässä parahduksessa, johon
kaiku oli ainoana vastauksena. Hän oli tullut liian myöhään! Kaikki oli
hukassa! Tuo kuollut ruumis oli hänen isänsä!
Hänen ei tarvinnut laskeutua hevosen seljästä sitä tutkimaan,
tullaksensa tästä asiasta vakuutetuksi. Hänen hevosensa pään tasalla
näkyi muuan esine, joka riippui yhdestä näistä porteista. Se oli
ihmisen pää, sama, joka oli kuulunut tuohon ruumiisen. Se riippui ales,
sidottuna hiuksista portin lukkoon.
Huolimatta hevosensa vastarinnasta eteenpäin menemisessä, painoi don
Rafael kannuksensa sen kupeisin ja pakoitti sitä menemään, kunnes
hän tuli tarpeeksi lähelle, voidakseen tutkia tuota hirveätä näkyä.
Hehkuvin silmin ja paisuvin suonin hän tuijotti tuohon kauheaan
esineesen. Se oli hänen isänsä pää!
Todellisuus oli hänelle selvänä. Tuo espanjalainen oli joutunut
kapinoitsijain uhriksi, jotka eivät olleet kunnioittaneet hänen vapaita
mielipiteitänsä eikä harmaita hiuksiansa. Olivatpa tuon ilkityön
tekijät siitä vielä kerskanneetkin. Porttiin oli pään alle kirjoitettu
kaksi nimeä: Arroyo -- Antonio Valdez.
Hetkeksi vaipui upserin pää alakuloisena rintaa vasten. Sitten hän
taasen äkkiä sen nosti ja lausui mielenliikutuksesta vapisevalla
äänellä:
-- Mistähän minä nuo ilkiöt löytäisin? Mistä? Sama se... löytää minun
ne täytyy... Yötä eikä päivää älköön minulla olko lepoa... ei lepoa
heilläkään, kunnes olen heidän päänsä tähän paikkaan riipustanut!
-- Kuinka? jatkoi hän hetken valjettuansa, -- voisinko taistella
tällaisen asian edestä? Voiko poika sotia saman lipun puolesta kuin
hänen isänsä murhaajatkin? Ei ikinä?
-- Siis Espanjan puolesta, huudahti hän taasen, hetkisen vaijettuansa;
-- Espanjan puolesta tulen paljastamaan miekkani! Eläköön Espanja!
Kuolema rosvoille!
Nämä sanat lausuttuansa astui upseri ales satulasta ja notkisti
kunnioittaen polvensa isänsä pään edessä.
-- Rakas, kunnioitettu isäni, hän lausui, -- vannon sinun harmaiden
hiuksiesi nimessä, jotka ovat omaan vereesi tahratut, käyttäväni
kaikkia vallassani olevia välikappaleita ja oraassaan tukahduttavani
tämän kirotun kapinan, jonka vuoksi olet joutunut viattomaksi uhriksi.
Suokoon Jumala minulle voimaa valani täyttämiseen!
-- Tässä silmänräpäyksessä ikäänkuin joku ääni kuiskasi hänen
korvaansa, kertoen hänen morsiamensa sanat:
"Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä
Espanjan eduksi! Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille
suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon _rakastamiensa_
ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen ääni:
-- Te'e velvollisuutesi, olipa seuraukset mitkä tahansa!
Ja isänsä typistettyjen jäännöksien vieressä kuulteli poika ainoastaan
tuota viimeksi mainittua ääntä.
* * * * *
Kuu oli jo kauan ollut noussut, ennenkuin don Rafael oli lopettanut
tuon surullisen työn, haudan kaivamisen, johon hautaan hän kunnioittaen
laski kuolleen ruumiin, pää oikealla paikallansa. Sitten hän veti
povestansa Gertrudis'en pitkän palmikon ja pani sen isänsä jäännösten
viereen.
Murheen murtamana hän sitten peitti haudan.
Eipä tuntunut hänestä helpolta eroaminen paikasta, joka oli tullut
hänelle kahdenkertaisesti pyhäksi lemmen ja lapsellisen kunnioituksen
tähden. Vihdoin hän kuitenkin hyppäsi satulaan ja kannusti hevostansa
nelistämään eteenpäin sitä tietä, joka vei Oajaca-nimiseen
pääkaupunkiin.