Lempiväiset kahdenkesken.
Kartanon isännällä lienee ollut syynsä, miksi hän näin jätti tyttärensä
kahdenkesken don Rafaelin kanssa sillä lyhyellä ajalla, joka oli
jäljellä ennen upserin poislähtöä.
Aurinko kultasi omenapuiden latvoja, joissa papukaijat pitivät
hauskaa leikkiänsä, ja tuuli, joka liehui sisään avatusta ovesta,
täytti huoneen tuhansien kukkasien tuoksulla. Tämä oli juhlallinen ja
ratkaiseva hetki.
-- Gertrudis, sanoi Rafael, hilliten sydämensä ankaraa tykytystä, olen
puhunut isänne kanssa. Olen sanonut hänelle tulleeni tänne sydän täynnä
ajatuksia teihin nähden, ja että isäni käsky, joka vaati minua hänen
luoksensa, tuntui minusta taivaan siunaukselta, koska se antoi minulle
tilaisuutta vielä kerran teitä tapaamaan. Olen sanonut hänelle, kuinka
kiirehdin jouduttamaan sitä pitkää matkaa, joka meidät eroitti, ja
kuinka minä, teitä tavatakseni tuntiakin varhemmin, en ole peljännyt
jaguarein kiljuntaa enkä vedenpaisumisen uhkaavaa pauhua...
Don Rafael vaikeni, kentiesi hämillä olemisesta, ja Gertrudis alkoi nyt
sanella puolittain leikillisellä äänellä:
-- Ja kun sanoitte isälleni, että... että... te minua lemmitte...
eikö hän näyttänyt hämmästyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen
kuultuansa?
-- Ei, ei vähintäkään, vastasi upseri, hiukan tästä kysymyksestä
kummastuneena.
-- Noh, syy lienee kait sitten ollut se, että olin sen hänelle jo
sanonut, lausui tuo nuori tyttö, hymyillen yhtä ihanasti kuin hänen
äänensäkin oli suloinen. -- Mutta mitä isäni tähän vastasi?
"Don Rafael-hyväni", hän minulle sanoi, -- "olisipa minulle sangen
mieluista nähdä meidän molempien perheet yhdistettyinä. Mutta tämä
voi tapahtua ainoastaan Gertrudis'en suostumuksella, eikä minulla ole
mitään syytä luulla hänen sydämensä olevan teihin kiintynyt." Niin
kuuluivat ne kauheat sanat, jotka lähtivät teidän isänne huulilta.
Gertrudis, vahvistavatko teidän huulenne samat sanat?
Don Rafaelin ääni vapisi hänen puhuessansa, ja tämä liikutus miehessä,
joka ei vaarassa milloinkaan vavissut, miellytti tuon häntä lempivän
tytön sydäntä niin, ett'ei hän kiirehtinyt vastauksellaan.
Kuultuaan sen vastauksen, jonka hänen isänsä oli antanut don
Rafaelille, puri hän huultansa, pidättääkseen hymyilyänsä, tuli vakavan
näköiseksi, joka teki hänen kosijansa vieläkin levottomammaksi, ja
lausui:
-- Don Rafael, te olette vedonneet minun avosydämmisyyteeni, ja minä
tahdon teille peittelemättä puhua. Mutta luvatkaa, ett'ette pidä
avosydämmisyyttäni rikoksena.
-- Sen lupaan, Gertrudis. Puhukaa pelvotta, vaikkapa teidän sananne
musertaisikin sydämeni, joka kokonansa on teihin kiintynyt.
-- Ainoastaan yhdellä ehdolla voin puhua avosydämmisesti.
-- Mainitkaa se.
-- Sillävälin, kun te'en teille tunnustukseni, tulee teidän pitää
silmänne kiinnitettyinä noihin edessämme oleviin omenapuihin.
-- Koetan teitä totella, vastasi don Rafael, luoden silmäyksensä
mainittuihin puihin, joissa papukaijat jatkoivat oksilla hyörimistänsä.
-- Eräänä päivänä, niin alkoi Gertrudis, matalalla, värisevällä
äänellä, -- josta ei ole kauan kulunut, teki muuan nuori tyttö
pyhälle neitsyelle erään lupauksen, jos se mies, jota hän lempii ja
joka oli suuressa vaarassa, pelastuisi. Hän lupasi, jos lemmittynsä
pelastuisi, antaa tämän omalla kädellään leikata hänen hiuksensa... ne
pitkät kutrit, jotka tyttöä niin paljon miellyttivät ja joita hänen
lemmittynsä niin suuresti ihanteli. Oliko tämä mies teidän mielestänne
rakastettu?
-- Ah, kenpä ei olisi ylpeä, jos olisi niin rakastettu! huudahti don
Rafael, luoden kysyjään silmäyksen, joka tunki tämän sielun sisimpään.
-- En ole vielä lopettanut, tyttö lausui. -- Katselkaa puihin, muutoin
ette saa kuulla kertomukseni loppua. Kun tuo nuori tyttö, joka ei
epäillyt uhrata tukkaansa, hänen alituisen huolenpidon esinettä ja
kentiesi tuon lemmityisen silmissä hänen suurimpata koristustansa,
tahtoo saada sen leikatuksi... kun se on leikattu, piti minun
sanoani... luuletteko... nyt saatte minuun katsoa, don Rafael... että
hän tätä lempisi kuten ennenkin?
-- Oi, Gertrudis! hän huudahti ja kääntyi äkkiä ympäri; -- ei mikään
lempi voisi korvata sellaista uhrausta, eikä se nuori tyttö, josta
puhutte, voi olla muu kuin enkeli lemmityisensä silmissä.
-- Vielä kerran, viimeisen, jatkoi Gertrudis väräjävällä äänellä, --
pyydän teitä katsomaan puihin.
Samalla kun don Rafael noudatti hänen pyyntöänsä, otti Gertrudis
pois kamman, joka piti ko'ossa hänen välkkyviä hiuksiansa, jotka
kahdessa pitkässä palmikossa ikäänkuin kruunu hänen päälakeansa
peittivät. Sitten kaappasi hän toiseen käteensä sipsit, joita hän
äsken ommellessansa oli käyttänyt, ja, peittäen toisella punastuvaa
poskeansa, kurotti hän tuota pientä konetta ja sanoi:
-- Kas niin, don Rafael. -- Auttakaa minua täyttämään lupaukseni,
leikkaamalla hiukseni.
-- Minäkö? huudahti don Rafael. -- Minäkö? kertoi hän tuosta
esityksestä hämmästyneenä. Gertrudis! Gertrudis!
-- Lupasin ne viime yönä pyhälle neitsyelle, jotta hän teidät
pelastaisi. Ymmärrättekö nyt, don Rafael... lemmitty Rafaelini?
-- Äh, Gertrudis! hän ihastuneena huudahti ja notkisti polviansa tuon
nuoren tytön edessä sekä painoi useampia kertoja huulensa tytön hänelle
ojentamalle kädelle.
-- Mutta nyt, jatkoi Gertrudis vihdoin -- don Rafael-kultani, on minun
täyttäminen lupaukseni. Minä olen sen tehnyt, ja sinun täytyy siinä
olla minulle avullisena.
-- Mutta miksi juuri hiuksesi lupasit? kysyi kosija hieman
tyytymättömällä äänellä.
-- Koska minulla ei ollut mitään kallisarvoisempaa panna sinun henkesi
edestä... Kas niin, Rafael, sipsit!
Upseri vielä epäröi.
-- Sen pitää tapahtua, Rafael; sen pitää tapahtua. Muutoin Jumala minua
rankaisee... kentiesi riistämällä minulta sinun rakkautesi.
Kreolinaisen hartaat kehoitukset voittivat vihdoinkin don Rafaelin
vastenmielisyyden; hän tarttui sipsiin ja teki julman työnsä.
Gertrudis katseli alakuloisilla silmäyksillä kumpaistakin palmikkoansa.
Sitten otti hän toisen niistä, ojentaen sen don Rafaelille.
-- Ota tämä, hän sanoi; -- säilytä se muistona. Toisen pidän itse
taikakaluna. Jos meidät joskus eroitettaisi, josta Jumala varjelkoon,
ja minä lähetän tämän palmikon sinulle, niin lupaa heti tulla luokseni,
missä vaan olletkin tahi milloin vaan sen saat. Lupaa se minulle.
-- Sen lupaan! huudahti don Rafael. -- Sen lupaan. Vaikkapa seisoisin
kohotetuin miekoin pahimman viholliseni edessä, luovun iskustani,
totellakseni tätä pyhää viestiä.
Lupauksesi on tullut taivaan korviin, Rafael, lausui Gertrudis.
-- Mutta aika rientää, sinun on lähteminen. Isäsi varmaankin
malttamattomana haluaa sinua tavata. Hyvästi, Rafael-kultani!
-- Niin, vastasi tuo nuori upseri, jossa oli herännyt muisto pojan
velvollisuudesta, -- aika on lähteäni.
-- Sydämellisesti toisiaan syleiltyään rakastavaiset erkanivat, ja
don Rafael, sanottuaan jäähyväiset don Marianolle, nousi satulaan
sekä ratsasti rivakkaasti pohjoisiin päin, samalla kun Gertrudis
katolta seurasi häntä silmillään niin pitkälle, kuin voi hänestä
vilahduksenkaan nähdä.