Muulin ajaja.
Samana päivänä heti puolenpäivän jälkeen olivat perheen jäsenet ynnä
heidän vieraansa koolla salissa eli vierashuoneessa, josta lasi-ovi
johti loistavilla kukilla ja siimestä antavilla puilla koristettuun
puutarhaan.
Kahta niistä henkilöistä, joiden tuttaviksi jo olemme tulleet, puuttui
kuitenkin tuolla sisällä. Toinen oli ylioppilas, joka vaaroista ja
kauhistuksesta, jossa hän oli ollut, oli saanut ankaran kuumeen ja
täytynyt laskeutua vuoteelle. Toinen poissa oleva oli Marianita, joka
oli mennyt katolle, muka vedenpaisumista katselemaan, mutta todenteolla
tutkimaan, eikö don Fernandon venhettä jo näkyisi.
Don Mariano istui mukavasti loikuen nahalla verhotussa nojatuolissa,
polttaen sikariansa ja silloin tällöin hörpäten kahvikupista, joka oli
pienellä pöydällä hänen vieressään.
Ovessa, joka johti puutarhaan, seisoi don Rafael ja näkyi
luonnontutkijan hartaalla halulla katselevan papukaijojen liikettä
omenapuiden oksilla. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuitenkin tykkään
toisessa asiassa, ja selittääksemme, mikä tämä toinen oli, on meidän
meneminen ajassa hiukka taaksepäin.
Edellisenä vuonna oli don Mariano de Silva viettänyt kolme kuukautta
Mejikon pääkaupungissa. Hänen mukanaan oli tyttärensä Gertrudia,
jotavastoin Marianita oli jäänyt Oajacaan erään läheisen sukulaisen
luokse. Hauskan kaupungin seurapiireissä oli kaunis kreolinainen
tavannut tuon reippaan husarikatteinin, ja tulinen rakkaus oli syttynyt
heidän välillensä, molemminpuolinen sekä vilpitöin. Mutta ennenkuin
nuori upseri oli ennättänyt ilmaista tunteitansa, lähetettiin hän pois
jotakin sotajoukkoa koskevata asiata toimittamaan, ja palatessaan sai
hän tietää don Marianon sekä donna Gertrudis'en jo matkustaneen pois.
Tämän tapauksen johdosta vajosi don Rafael raskaaseen
synkkämielisyyteen. Hänen mielihyvänsä voi siis arvata, kun hän
muutama kuukausi sen jälkeen sai kutsun tulemaan isänsä; don Luis
Tres-Villaksen luokse, espanjalaisen, joka suosi vapaamielisiä
aatteita. Don Luis'in maatila oli sen harjun toisella puolen, jota
pohjoisessa Las Palmasta rajoitti, noin kuusi kilometriä don Marianon
kartanosta, ja don Rafael päätti käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä
ja poiketa pyytämään donna Gertrudisen kättä. Tästä aikomastansa
käynnistä, vaikkei sen tarkoituksesta, oli hän edeltäkäsin antanut
don Marianolle tiedon ja samalla ilmaissut päivän, jona hän olisi
odotettavissa. Tämä seikka oli syynä hänen kiireesensä pääsemään samana
päivänä Las-Palmas'een.
Don Rafaelin matkalle lähtiessä oli tuo hänen aikomansa askeleen
ottaminen tuntunut hänestä varsin helpolta; mutta nyt, seisoessaan
avonaisessa puutarhassa, näki hän asian kokonaan toisenlaisessa
valossa, ja teeskennellystä levollisuudestaan huolimatta hän vapisi,
ajatellessaan ratkaisevan hetken olevan käsissä.
Gertrudis oli, totta puhuen, yhtä vähän levollinen, vaikka hän,
kasvoistaan päättäen, istui aivan välinpitämättömänä ja ompeli.
Ainoa läsnäoleva henkilö, jonka kasvot olivat hänen ajatuksiensa kanssa
sopusoinnussa, oli muulinajaja don Valerio Trujano.
Hattu kädessä hän seisoi kartanon edustalla. Hän oli tullut
sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään don Marianoa tämän osoittamasta
vieraanvaraisuudesta.
Tuon miellyttävän käytöstavan ohella, joka on omituista kaikille
kansaluokille espanjalaisessa Amerikassa, oli tämän miehen kasvoissa
kiivaan ankaruuden vivahdus, jota hän kuitenkin, milloin tahtoi, voi
silmiensä avulla lieventää, jotka olivat lempeän ja suopean näköiset.
Valerio Trujano, jonka nimi sittemmin tuli ikuiseksi Huajapamin
piirityksessä, oli tähän aikaan noin neljänkymmenen vuotias, vaikka
hänen hienot kasvonsa, tuuhean, mustan tukan ympäröimänä, näyttivät
kuin olisi hän ollut paljoa nuorempi.
-- Sennor don Mariano, hän lausui, -- olen tullut sanomaan jäähyväisiä
ja kiittämään teitä vierasvaraisuudestanne.
-- Kuinka! huudahti don Mariano. -- Ette kait aijo meiltä niin pian
lähteä?
-- Minun täytyy lähteä, sanoi muulinajaja. Se, jolla on asioita, ei
aina ole oma herransa. Kun sydän haluaisi oikeaan, vie asiansa häntä
usein vasempaan. Ja velkahinen on vielä vähemmin omassa vallassaan.
-- Te olette siis velkahinen? kysyi don Rafael, mennen muulinajajan luo
ja ojentaen hänelle kätensä -- Miksi ette voineet sitä ennen minulle
sanoa? Olisinpa halusta...
-- Oh, herra, keskeytti häntä Trujano hymyillen, -- toiselta
lainaaminen toiselle maksaaksensa on huono keino. Enpä hylkää teidän
jalomielistä tarjoumustanne ylpeydessä, vaan velvollisuuden tunteesta,
ja toivon, että ette tästä tuntisi itseänne loukatuksi. Velkani ei
ole aivan suuri, ainoastaan muutama sata dollaria, ja kun Jumala on
sallinut muulini löytää täällä suojan vedenpaisumiselta, voin nyt
matkustaa vuorien poikki Oajacaan, jossa omaisuuteni myyminen tulee
toivoakseni kokonansa päästämään minut velastani.
-- Kuinka! huudahti don Mariano hämmästyneenä. -- Aijotteko myydä
muulinne... ainoat elatuksenne välikappaleet?
-- Niin, vastasi Trujano avonaisesti, -- minä aijon ne myydä,
voidakseni päästä, mihin kutsumukseni minua vaatii. Olisin tehnyt sen
jo ennenkin, mutta koska tähän asti olen ollut velkahinen, on henkeni
enemmän kuulunut velkamiehilleni kuin itselleni, ja sentähden ei
minulla ole ollut oikeutta panna sitä vaaran alaiseksi.
-- Panna henkeänne vaaran alaiseksiko? kysyi Gertrudis äänellä, joka
ilmaisi hänen mieltymistänsä tuohon rohkeaan mieheen.
-- Niin, sennorita, vastasi Trujano. -- Olen nähnyt Lopezin ja Armentan
pään pystytettyinä Saint Luis del Rey'hen johtavan maantien viereen.
Kuka tietää, eikö minunkin pääni pian tule istumaan näiden rinnalla?
Minä puhun avonaisesti, hän lausui, katsoen läsnäolijoihin, --
ikäänkuin seisoisin Jumalan edessä. Tiedänhän, että talon isäntä yhtä
vähän kuin Jumalakaan, tulee ilmaisemaan hänelle uskottua salaisuutta.
-- Tietysti en, vastasi don Mariano yksinkertaisesti, ikäänkuin asia
olisi mitä luonnollisin. -- Mutta täällä, hän lisäsi, -- me rakastamme
maamme vapautta ja me tulemme rukoilemaan niiden edestä, jotka sen
puolesta taistelevat!
-- Me tulemme tekemään enemmänkin, keskeytti don Rafael; me tulemme
tuota hyvää asiata auttamaan. Se on kunkin mejikolaisen, joka voi
heiluttaa miekkaa ja ratsastaa hevoista, velvollisuus.
-- Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat
kätensä Espanjan eduksi! huudahti Gertrudis, jonka silmät säkenöivät
isänmaallisesta innostuksesta. Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka
antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon
rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!
-- Jos kaikki meidän nuoret tytöt olisivat teidän kaltaisianne, lausui
Trujano, heittäen kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen Gertrudis'elle,
-- olisi voittomme piankin saavutettu. Missäpä olisi sellainen mies,
joka ei uskaltaisi henkeänsä teidän kauniilta huuliltanne lähtevän
hymyilyn edestä, sennorita, tahi yhdestä silmäyksestä teidän ihanista
silmistänne?
Näitä sanoja lausuessaan silmäili muulinajaja tarkoittavasti tuota
nuorta upseria. Gertrudis antoi päänsä vaipua, iloisena tästä hänen
kauneutensa ihailusta sen miehen läsnäollessa, jonka ainoan silmissä
hän halusi olevansa kaunis.
-- Jumala ja vapaus, jatkoi Trujano hetken vaijettuansa -- on minun
lauseparteni. Jos olisin ennen ollut tilaisuudessa omantamaan itseni
isänmaani asialle, olisin sen tehnyt, vaikkapa vaan ehkäistäkseni niitä
vallattomuuksia, jotka sitä jo ovat häväisseet. Varmaankin olette
kuulleet niistä puhuttavan, sennor don Mariano?
-- Olen, vastasi kartanon omistaja, jolloin hänen kasvonsa hieman
synkistyivät.
-- Viattomain espanjalaisten verta on vuodatettu, jatkoi Trujano; -- ja
häpeä sanoaksemme, on meidän maakunnassamme ainoastansa yksi, joka tätä
nykyä kannattaa kapinan lippua, nimittäin tuo kunnoton raukka, Antonio
Valdez.
-- Antonio Valdez! huudahti don Rafael häntä keskeyttäen. Tarkoitatteko
Valdezta, erästä minun isäni palveluksessa olevata paimenta?
-- Tarkoitan, vastasi don Mariano, -- ja jospa hän aina muistaisi, että
hänen isäntänsä alati on häntä hyvyydellä kohdellut!
-- Luuletteko sitten, kysyi don Rafael levottomana, -- luuletteko
isääni, jonka vapaamieliset periaatteet ovat yleiseen tunnettuja,
uhkaavan jonkun vaaran kapinoitsijain puolelta.
-- Toivoakseni ei niin ole laita, vastasi don Mariano. -- Sennor
Valerio, hän lisäsi, -- tiedättekö, montako miestä Antoniolla on
käskettävänään?
-- Viisikymmentä, kuten olen kuullut; mutta luultavasti on hänen
joukkonsa melkoisesti lisääntynyt maakansasta, joka enemmän kuin
kaupunkilaiset on kärsinyt espanjalaisten sortoa.
-- Sennor don Mariano, sanoi upseri, jo nekin uutiset, joita juuri olen
kuullut, voisivat saattaa minut lyhentämään oloani teidän kattonne
alla; kun isäni on vaarassa... kentiesi hengenvaarassakin... on hänen
poikansa sija oleva hänen rinnallansa. Eikö niin donna Gertrudia? Nämä
sanat kuullessansa, jotka ilmaisivat don Rafaelin äkkinäisen lähdön
aikomusta, oli tuskan huuto milt'ei pääsemäisillään tuolta nuorelta
tytöltä; mutta hän hillitsi itsensä ja jupisi ainoastansa matalalla,
vakavalla äänellä:
-- Niin, niin!
Trujano oli ensimäinen, joka keskeytti sen vaitiolon, mikä tästä
seurasi, lausuen vanhan testamentin profetan innostuksella:
-- Tänä aamuna on korkehimman alhainen palvelija, tuo erään kurjan
kylän tuntematoin pappi, teiltä lähtenyt, omantaakseen rukouksensa
vapauden asialle. Ja nyt lausuu toinen yhtä halpa välikappale teille
jäähyväisensä, tarjotakseen sille käsivartensa, ja, jos niin tarvitsee,
henkensäkin. Rukoilkaa naiden puolesta, hyvä, kaunis madonna!
hän jatkoi, puhuen Gertrudis'elle ja ilmaisten tuota uskollista
sekä runollista intoa, joka oli silmäänpistävin ominaisuus hänen
luonteessansa. Rukoilkaa näiden puolesta, ja kentiesi suvaitsee
kaikkivaltias näyttää, että hän voi tomusta herättää sen voiman, joka
syöksee hirmuvaltiaan istuimeltansa.
Nämä sanat lausuttuansa puristi muulinajaja hänelle ojennettuja käsiä
ja läksi sitten huoneesta don Marianon seuraamana.