Vedenpaisumus.
Juuri kun Marianita oli menemäisillään ulos tiedustelemaan meluamisen
syytä, syöksyi sisarusten kamarineiti huoneesen, huudahtaen:
-- Ave Maria! sennoritat (neidit)! Vedenpaisumus tulee! Muuan paimen
tuli juuri nelistäen tuomaan tietoa vesitulvan olevan ainoastansa
kymmenen kilometriä kartanostamme!
-- Vedenpaisumus! kertoivat molemmat sisaret yhdestä suusta.
Marianita teki ristinmerkin, samalla kun Gertrudis syöksyi matoltansa
ja ryykäsi akkunaan.
-- Jesus! sennorita! huudahti kamarineitsyt Gertrudiselle -- luulisipa
teidän juoksevanne lakeudelle muka jotakuta hädässä olevaa
pelastamaan.
-- Don Rafael, Jumala häntä suojelkoon! huudahti Gertrudis
epätoivossaan.
-- Don Fernando! lausui Marianita väristen.
-- Lakeus tulee olemaan yhtenä suurena järvenä, jatkoi palvelijatar;
onnetoin se, jonka vesi saavuttaa! Mitä don Fernandoon tulee, voitte
olla huoletta, sennorita. Tänne tullut paimen toi terveisiä don
Fernandolta don Marianolle, että hän saapuu tänne huomenna venheellänsä.
Annettuaan nämä tiedot meni kamarineitsyt ulos, jättäen jälleen nuo
molemmat sisarukset kahdenkesken.
-- Venheellä! huudahti Marianita. -- Ah, Gertrudis! hän jatkoi, joutuen
äkkiä peljästyksestä mitä suurimpaan ihastukseen. -- Ah, kuinka tulee
hauskaa! Me menemme purjehtimaan isolla venheellämme, jonka koristamme
kukkasilla ja...
Marianitan kääntyessä ympäri, pysähtyi äkkiä hänen itsekkäinen
ilonpurkauksensa, nähdessään sisarensa, tukka hajallaan ja
epäjärjestyksessä, polvillaan erään neitsyt Marian kuvan edessä.
Noudattaen katumuksen tunnetta lankesi hänkin polvillensa, yhtyen
Gertrudis'en rukoukseen, sillävälin kun hätäkello yhä antoi kauheita
varoituksiansa.
-- Ah, Gertrudis-raukka! lausui hän, tarttuen sisarensa käteen, samalla
kun hänen kyyneleensä runsaasti valuivat noille kiiltäville kutreille;
-- suo minulle anteeksi, ett'en oman iloni kyllyydessä tullut
ajatelleeksi, mitä sinä kärseit. Don Rafael... sinä siis häntä lemmit?
-- Jos hän hukkuu, tulen minäkin kuolemaan... siinä kaikki, mitä
tiedän, kuiskasi Gertrudis, tukahuttaen nyyhkimisensä.
-- Älä pelkää, Gertrudis; Jumala tulee häntä suojelemaan. Hän tulee
lähettämään enkelinsä don Rafaelia pelastamaan, lausui Marianita
lapsellisessa luottamuksessansa.
-- Mene akkunaan! pyysi Gertrudis hetken kuluttua -- katsomaan, vieläkö
ketään näkyy lakeudella. Itse en voi sitä tehdä, koska silmäni ovat
kyynelissä. Minä jään tähän.
Marianita totteli heti ja meni avonaiseen akkunaan. Tuo kultainen
aure, joka tähän saakka oli levinnyt lakeudelle, alkoi vivahtaa
sinipunervalta, mutta vieläkään ei ketään ratsastajaa näkynyt.
-- Hän on saanut ajoissa varoituksen, lausui Marianita, haluten
rauhoittaa sisartansa. -- Varmaankaan hän ei ole tänään lähtenyt
kotoaan.
-- Ah, ei... ei! huudahti Gertrudis, väännellen käsiänsä. -- Sinä
erehdyt. Minä tunnen don Rafaelin vallan hyvin ja arvostelen hänen
sydäntänsä omani mukaan. Olen varma siitä, että hän koettaa päästä
tänne tänään. Yksi päivä myöhempään olisi liian pitkä aika hänestä.
Hän tulee halveksimaan jokaista vaaraa, ainoastaan saadaksensa nähdä
minut tuntia varhemmin... minä tiedän hänen sen tekevän ja että hän on
tulossa tässä silmänräpäyksessä.
Juuri nyt kuului ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinä sekaantuvan kellon
heleään ääneen, ja samalla näkyi punertava valo äkkiä leviävän tuolle
nyt milt'ei pilkkopimeälle lakeudelle, valaisten tummia palmuryhmiä. Se
lähti niistä roviovalkeista, joita don Mariano oli antanut virittää,
toisia maakartanon asemalleja toisia sen takana olevalle korkeammalle
harjulle, toivoen siten ohjaavansa niiden kulkua, jotka kentiesi vielä
olivat lakeudella. Sekä silmää että korvaa siis varoitettiin tuosta
uhkaavasta vaarasta, ja väen liikkuessa noiden leimuavien rovioiden
ympärillä, kuvautui heidän varjonsa, jättiläisen kaltaisiksi isonneina,
kauaksi aavikolle.
Minutit kuluivat vitkallisesti kauheiden ja peljästyttävien äänien
kuuluessa. Vesitulvan kumea meuruaminen kuului joka silmänräpäys
yhä selvemmin veden vyöryessä rajusti eteenpäin. Jo kuului se
milt'ei ankarimman ukkosen jylinältä, kun tuo mahtava virta näkyi
välkkyvän leimujen valossa ainoastansa muutama sata askelta kartanon
lännenpuolisesta muurista!
-- Ah, sisareni! huudahti Gertrudis epätoivossaan. Katsopas ulos
taasen! Eikö siellä ketään näy? Laupeutta!
Marianita seisoi yhä akkunassa, ahkerasti tähystellen lakeutta ja
ponnistellen pimeänkin läpi, nähdäkseen sen piirin ulkopuolelle, jota
roviot valaisivat.
-- Ei... ei ketään! hän vastasi. Oi surkeutta! hän sitten äkkiä
huudahti kauhistuksen äänellä. -- Minä näen kaksi ratsastajaa... niin
ne ovat ratsastajia. Vapahtajan äiti! He rientävät kuin tuuli! Ah, ah,
he tulevat liian myöhään!
Hänen puhuessansa kuului huutoja huoneen katolta, jolle don Mariano
ynnä joukko hänen palvelijoitansa olivat nousseet. Toiset nelistivät
penkerettä, jolla rakennus sijaitsi, heiluttaen pitkiä lassojansa
päänsä päällä, valmiina heittämään ne ulos, kun molemmatkin ratsastajat
tulisivat kantomatkalle. Alhaalla olevat miehet huusivat myöskin
korkealla äänellä, nähdessään nuo kaksi miestä, jotka hirmuisesti
taistelivat, ehtiäksensä tuon meuruavan vesitulvan tieltä. Jo syöksyi
virta ikäänkuin tulilaineet leimuavien roviovalkeiden valossa kartanon
muureja vastaan. Huoneessa olevat sisarukset kuulivat huudot, näkemättä
tahi tietämättä mitään niistä toimista, joihin oli ryhdytty noiden
molempien ratsastajain pelastamiseksi vaarallisesta asemastansa.
-- Gertrudis! huudahti Marianita, kumartuen ulos akkunasta ja kädet
kouristellen kalteritankoa. Tule tänne heitä katsomaan! Sinä voit
sanoa, onko se don Rafael. Minä häntä en tunne. Jos se on hän, voisi
sinun äänesi kentiesi häntä rohkaista.
-- Minä en voi... en voi! vastasi Gertrudia vapisevalla äänellä. --
Ah, Marianita! En rohkene katsella sellaista kohtausta. Hän se on...
sydämeni sanoo, että hän se on... minä voin hänen edestänsä ainoastaan
rukoilla.
-- Kumpikin ratsastaa tummalla hevosella. Toinen heistä on pieni mies.
Hän on muulinajajaksi puettu. Se ei voi olla don Rafael!
-- Toinen? Toinen? kysyi Gertrudis tuskallisesti.
-- Toinen, vastasi Marianita, -- on päätänsä toista pitempi. Hän istuu
hevosen seljässä kuin centauri. Nyt voin selvästi eroittaa hänen
näkönsä. Hänellä on kauniit, jalot kasvot ja mustat viikset. Vaara ei
näy häntä peloittavan. Ah, hän on uljas mies!
-- Hän se on! huudahti Gertrudis. -- Niin... se on don Rafael! kertoi
hän, syöksyen seisovillensa, ikäänkuin aikomuksensa olisi ollut nähdä
häntä viimeisen kerran, ennenkuin tulva hänet nielisi. -- Missä,
Marianita? Missä? hän jatkoi, rientäen akkunaan; mutta ennenkuin
oli ottanut kolme askelta, pettivät hänen voimansa, ja hän vaipui
puolittain tainnoksissa lattiaan.
-- Armahda! lausui Marianita milt'ei kivettyneenä kauhistuksesta. --
Jesus Maria! Vielä yksi harppaus heidän hevosiltansa, niin he ovat
pelastetut! Jumala! Liian myöhään... myöhään. Kuule tuota hirmuista
meuruamista! Kuule, kuinka muurit jyskävät. Vapahtajan äiti! suojele
näitä rohkeita miehiä! He pitävät toisiaan kädestä! He painavat
kannuksensa hevosen kupeisin! He ratsastavat pelkäämättä eteenpäin!
He syöksyvät eteenpäin vaahtoavassa vedessä, ikäänkuin he kävisivät
vihollisen kimppuun!
-- Laupias isä! lausui Marianita. -- Minä en näe heitä enään. Vesi on
heidät saavuttanut!
Hetkisen vallitsi huoneessa kuoleman hiljaisuus, jota ainoastansa
luonnonvoimain mellastaminen ja katolla olevain miesten huudot
katkaisivat. Sitten kuului taasen Marianitan ääni:
-- Nyt minä taasen heidät näen, hän sanoi.
-- Mutta ei, näen ainoastansa toisen. Ainoastansa yksi heistä on
satulassa. Se on tuo pitempi... hän, jolla on viikset. Tuo toinen on
poissa. Ei, nyt näen hänetkin, mutta hän on pudonnut hevosen seljästä,
ja tulva vie hänet mukanaan. Ah, nyt sai toinen hänestä kiinni! Tuo
nostaa hänet ylös ja panee hänet poikkipuolin hevosensa selkään. Kuinka
voimakas käsivarsi hänellä mahtanee ollakaan... hän nostaa tuota toista
kuin lasta. Hevonenkin näyttää yhtä vankalta kuin omistajansakin.
Kuinka rohkeasti se tulvaa vastustaa, molemmat miehet seljässänsä!
Kuinka kummallista ääntä sen sieramista lähtee! Nyt he ratsastavat
muureja kohti. Pyhä neitsyt! voitko sallia tämän rohkean miehen
hukkuvan?
-- Niin, lausui Gertrudis, saaden jälleen voimaa ja puhuen kiihkeän
ylpeyden valtaamana; -- se on don Rafael, siitä olen varma! Ei kukaan
muu voisi tehdä sellaista sankarityötä!
Äkkiä hänen rohkeutensa taasen masentui, kuullessaan sisarensa jälleen
puhuvan hätäisellä äänellä.
-- Ah, ah! lausui Marianita, -- kauhean iso puu ajelehtii heitä kohden!
Se tulee sattumaan hevoseen! Se tulee vetämään heidät ales veteen.
-- Oi, enkeli, jonka kaima hän on, huudahti Gertrudis, -- suojele
häntä! Neitsyt Maria, lievennä veden raivoa ja pelasta hänet
hukkumasta! Pyhä neitsyt, pelasta hänet, niin lupaan uhrata hiukseni
hänen hengestänsä!
Tämä oli kallein, mitä tuo nuori kreolinainen tiesi luvata neitsyt
Marialle, ja ikäänkuin olisi tämä vastaanottanut hänen lupauksensa,
kuului Marianitan ääni tässä silmänräpäyksessä iloisemmalla väreellä.
-- Jumalan kiitos, hän lausui; -- he voivat vielä pelastua! Tusina
lassoja on puurungon ympärillä. Niitä on väki huoneesta heitellyt. Kas,
puu ei vieri enään eteenpäin. Nuorat sitä pidättävät. Tuo urhollinen
ratsastaja voi helposti nousta sen selkään. Mutta ei! Hän ei tahdo
jättää jaloa hevostansa eikä miestä, jota hän pitää käsivarsillaan.
Kas, hän ratsastaen kiertää puuta. Hänen rohkea juoksiamensa syöksee
veden läpi, ponnistellen kaikin voiminsa. Taasen vastustaa hän
tulvaa... eteenpäin... eteenpäin... Ah, kuuletko noita riemuhuutoja.
Hän on muurilla! Hän on pelastettu!
Kaikuva hurraa-huuto, joka nousi alahalta ja yhtyi samanlaiseen
kartanon katolta tulevaan huutoon, vahvisti Marianitan puheen todeksi.
Molemmatkin sisarukset heittäytyivät toisensa syliin.
-- Ah, Gertrudis, lausui Marianita hetken kuluttua; -- sinä olet
luvannut hiuksesi neitsyt Marialle! Kauniit hiuksesi, jotka ovat
kuningaskunnan arvoiset!
-- Niin, vastasi Gertrudis, -- ja vaikka ne olisivat koko maailmankin
arvoiset, olisin ne sittenkin antanut jalon don Rafaelin hengestä. Ah,
niin, ja hän saa omin käsin leikata ne päästäni.