Vuodekatos jaguareista.
Nyt on aika palata tuohon ylioppilas don Kornelio Lantejas-parkaan,
jonka jätimme nukkumaan makuuverkkoon kahden ison tamarindipuun väliin.
Äkkiä heräsi hän sikeästä unestaan tuntemastansa vilusta, joka häntä
karmi, ja avattuaan silmänsä hän huomasi riippuvansa äärettömällä
järvellä, jonka keltaset laineet vierivät makuuverkon alla, ei
syrjäkämmentäkään hänen ruumiistansa. Tästä odottamattomasta näystä
pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus, johon heti vastasi äreä, mörisevä
ääni, joka kuului tulevan hänen päänsä päältä, tamarindipuiden latvasta.
Levotoinna katseli hän ympärilleen, mutta näki ainoastansa koko
maan olevan veden peitossa, joka kovana, vaahtoavana virtana vieri
eteenpäin. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Hän ei ollut kovinkaan taitava
uimari, ja vaikka hän olisi ollutkin yhtä oppinut tässä taidossa kuin
simpsukanpyydystäjä, ei se olisi häntä vähääkään hyödyttänyt tällä
äärettömällä ulapalla, joka joka haaralla ulottui silmänkantamiin
saakka.
Hänen asemansa, joka jo muutoinkin oli kylläksi kamala vedenpaisumisen
tuottaman vaaran vuoksi, tuli pian aivan kauheaksi kokonaan toisesta
syystä.
Muutamat säihkyvät esineet, jotka olivat hehkuvan hiilen näköiset, ja
jotka äkkiä kiilsivät tamarindien lehtien välistä, kiinnittivät hänen
huomiotansa. Tämä näky ynnä hänen äsken kuulemansa mörinä vakuuttivat
häntä, että joitakuita villipetoja oli paennut puihin -- epäilemättä
jaguareja, koska hän ei luullut muiden eläinten voivan kiivetä ylös
pitkin tamarindin siloista runkoa. Tuo ylioppilas-parka oli nyt pahassa
pulassa. Hänen allansa oli kuohuva vesi, joka kentiesi tulisi nousemaan
vieläkin korkeammalle ja hänet hukuttaisi, ja tuolla puiden latvassa
nuo villipedot, jotka varmaankin sulkisivat häneltä tien, jos hän
kiipeäisi korkeammalle, vaikka ne jättäisivätkin hänet rauhaan siinä,
missä hän oli, joka oli kylläkin epäiltävää.
Tässä epätietoisuuden tilassa täytyi hänen viettää loppuyön.
Hän makasi ja odotteli aamua, mutta tuo vihdoinkin myöhään nouseva
päivänvalo ei juuri rauhoittanut hänen levottomia tunteitansa. Pedot,
joiden kiiluvat silmät koko yön olivat pitäneet häntä pelvossa, voi
hän nyt selvään eroittaa puiden lehvien lomitse. Ne olivat todellakin
jaguareja, neljä luvultaan, kaksi isoa ja kaksi pientä; eikä ollut
vielä kylliksi noissa verenhimoisissa nelijalkaisissa: puiden latvassa
oli myöskin muita yhtä kauhean näköisiä eläviä olentoja. Ne olivat
isoja kärmeitä, jotka olivat kietoutuneet kiehkuraan oksien ympärille,
pää kuroitettuna eteenpäin ja halkinainen kieli vilkkuen hampaiden
välistä!
Kauhistunut ylioppilas heitti tutkivan silmäyksen ulapalle, nähdäkseen,
eikö olisi mitään pakoonpääsemisen keinoa. Mutta hän näki vaan kuohuvan
vedenpinnan, jossa siellä täällä oli isoja, juuriltaan temmattuja
puita, joilla näkyi susia ja muita säikähdyksestä puolikuolleita
petoeläimiä, ja korkealla hänen päänsä päällä kaareili kotkia, korppeja
ja muita petolintuja, kimeästi kirkuen, joka oli soveliasta säestämistä
tähän hävityksen ja kuoleman kohtaukseen.
Don Kornelio käänsi taaskin silmänsä jaguareihin, jotka makasivat
kyyryisissään tamarindien oksilla. Ainoastaan pelko omasta hengestänsä
näkyi estävän niitä ottamasta ylioppilaan henkeä. Väliin ne näkyivät
torkkuvan, ikäänkuin välttäen hänen läsnäolonsa houkuttelemista.
Vaistomaisesti kietoen makuuverkon ympärillensä ja pitäen sitä
molemmille käsillään makasi ylioppilas aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi
henkiä, peljäten pienimmänkin liikkeen houkuttelevan kärmeitä tahi
jaguareja käymään hänen kimppuunsa.
Täten oli nyt runsas tunti kulunut, kun don Kornelio kuuli kummallisen
äänen. Se oli torven äänen kaltaista, ja kuului väliin karheammalta
sekä vakavammalta, jokseenkin hänen tamarindien latvassa olevien
hirveiden naapuriensa mörinältä. Ääni tuli eräästä simpsukasta,
jonka omistaja ei ollut kukaan muu kuin Costal, joka don Rafaelille
antamansa lupauksen mukaan oli lähtenyt kanotillansa, jos mahdollista,
pelastamaan ylioppilasta ja sillävälin koetti käyttää aikaa hyväksensä
veden neidon ilmoille loitsimiseen.
Pian onnistui Kornelio huomaamaan tuon pienen kanotin, joka matkan
päässä luikui veden pinnalla molempine miehineen, toinen istuen
keulassa, toinen perässä. Väliin heitti intiani, joka oli tällaiseen
kulkuun tottunut, aironsa ja pani simpsukan huulillensa. Lantejas
näki silloin, että ne äänet, jotka äsken olivat hänen kummastustansa
herättäneet, lähtivätkin tällaisesta soittokoneesta. Tähän asti eivät
Costal eikä Claro olleet huomanneet ylioppilasta, jota makuuverkon
pienet silmät salasivat ja joka pelkäsi pienintäkin liikahtamista;
mutta nyt tuli heidän korviinsa matala, ikäänkuin naamarin takaa
puhuvan henkilön ääni.
-- Kuulitteko mitään, Costal? kysyi neekeri.
-- Kuulin jotakin huudon tapaista, vastasi Costal; -- varmaankin tuo
ylioppilas-parka meitä huutaa. Lempo vieköön! Missähän hän lienee?
Minä, näen vaan kahden puun välissä olevan makuuverkon. Ah, niin totta
kuin elän, hän makaakin siinä!
Tämän lausuttuaan purskahti Costal korkeaääniseen nauruun, joka
ylioppilaan korvissa kuului taivaalliselta soitannolta. Se ilmaisi
hänelle noiden kahden miehen hänet huomanneen.
Claro otti osaa intianin nauruun, kun aivan toisenlainen soitanto
äkkiä tukahutti naurun hänen huuliltansa. Se tuli jaguareilta, jotka
kaikki neljä, ylioppilaan äänestä äkkiä heränneinä, yht'aikaa rupesivat
kiljumaan.
-- Herra armahda! huudahti Claro, kauhistus kasvoillansa. -- Tuossa
ovat tiikerit taasen.
-- Niin, lausui intiani, -- siitäpä se melkein näyttää. Halloo, herra
ylioppilas, jatkoi hän korkeammalla äänellä; vietättekö lepoaikaanne
yksinänne, vai onko teillä seuraa tamarindipuissa?
Don Kornelio koetti vastata, mutta hänen sanansa olivat käsittämättömät
sekä intianille että neekerille. Todellakin oli pelko siihen määrään
lamauttanut hänen kielensä, että hän oli kykenemätöin selvään puhumaan.
Hetkeksi nousi hänen käsivartensa makuuverkosta ikäänkuin
osoittaaksensa hänen hirveitä, puiden latvassa olevia naapurejansa.
Mutta taajat lehdet peittivät vielä jaguarit Costalin silmiltä ja
tekivät ylioppilaan eleen yhtä käsittämättömäksi kuin hänen huutonsakin.
Pysähdä Jumalan nimessä! huudahti Claro. -- Kentiesi ovat tiikerit
paenneet tamarindien latvaan.
-- Sitä suurempi syy on meillä sinne soutamaan, vastasi intiani. --
Tahdotteko antaa tuon nuoren miehen jäädä makuuverkkoonsa, kunnes vesi
alenee?
Näin sanoen souti Costal entistä nopeammin ja ohjasi, huolimatta
toverinsa vastustelemisesta, kanotin suoraan makuuverkolle.
-- Mutta ajatelkaahan toki, Costal, sanoi Claro pelkurimaisella
äänellä, -- jos ne ovat samat tiikerit, joita eilen häiritsimme, ja
noiden pentujen naukuminen minua siitä juuri vakuuttaa... ajatelkaahan
vaan, kuinka kiukuissaan ne mahtavat meille olla!
-- Mitähän luulette minun siitä huolivan, vastasi Costal, pakoittaen
kanotia heikkenemättömällä vauhdilla eteenpäin.
Muutama aironveto vei tuon keveän parren pyssynkantaman matkalle
tamarindipuista, ja nyt vasta sai Costal oikein näkyviinsä ylioppilaan,
makuuverkkoon kyyristyneenä, jossa hän näytti mukavasti lepäävän
ikäänkuin itämaalainen satraapi, jaguarein ja kärmeiden muodostaman
vuodekatoksen alla.