Odotus.
Vera Cruz'in eteläpuolisessa osassa ovat omituiset vesiolot. Monet
suuret virrat, kuten Rio Blanc, Plaza Vicente, Goazacoalcos ja
Papatoapan tekevät pienten vesistöjen yhteydessä nimenomaisen
vesiverkon koko maan lävitse. Useimpien näiden virtain lähteet ovat
Sierra Madren vuoristossa, ja niiden vesi juoksee Mejikon lahteen.
Kaikki ovat kuulleet puhuttavan, kuinka runsaasti vettä tulee kuumissa
maissa sinä aikana, jota "vesi-aikakaudeksi" sanotaan. Tämä on noiden
etelämaiden talvi, joka alkaa kesäkuussa ja loppuu lokakuussa.
Tähän aikaan paisuvat äskenmainittujen virtain vedet jokapäiväisten
rankkasateiden lisääminä äyräittensä yli ja syöksyvät vapaina kuin
villihevoset omille rantamillensa ja rajuina lähellä oleville
aavikoille.
Tuo keltanen tulva vyöryy milt'ei nelistävän sotahevosen nopeudella
ja ikäänkuin paholaisen ajamana, tuoden hävitystä ja kauhistusta
jäljissään. Onnetoin se henki, joka ei voi paeta tuota vedentulvaa.
Koska virrat yht'aikaa tulvivat, juoksevat niiden vedet pian yhteen
ja virtaavat levinneinä suurelle alalle tyynemmin. Näin yhtyneinä ne
tekevät meren, joka peittää nuo äärettömät nurmikentät ja kuljettaa
pinnallaan joukon hirsiä ja lankkuja, hävitystyönsä merkkejä, sekä
kaikenlaisia kuolleita eläimiä.
Las Palmas-nimisen kartanon paikka oli valittu niin, että se suojasi
sitä näiltä vuosittain uudistuvilta vedenpaisumuksilta. Se oli
erään lakeuden pohjoispuolella, jota etelässä, lännessä ja idässä
taivaanranta rajoitti. Miestenrakennus oli tasapäisen kukkulan
reunassa, joka oli erään korkean harjun haara ja joka suojasi sitä
pohjoisesta; saman kukkulan toisessa reunassa olivat talli ja muut
talousrakennukset vahvan tiilimuurin ympäröimänä. Saman aitauksen
sisällä oli työmiesten, paimenten ja talon muiden alustalaisten
asumukset.
Miesten rakennus oli äskenmainitun kukkulan eteläpuolella, lakeutta
pitkin päin. Tuolle tukevalle, kaksioviselle portille, joka johti
kartanon sisään, pääsi laveata polkua myöten, joka tuli lakeudelta
ja jota kumpaisellakin puolella vankat, muuratut rintavarustukset
suojasivat. Näin sijaitsevana ei Las Palmas-kartanon, joksi sitä
nimitettiin monien alla olevalla lakeudella kasvavien palmuryhmien
vuoksi, tarvinnut pitää lukua vedenpaisumisesta, ja olisipa se voinut
olla ei suinkaan heikkona pidettävänä linnanakin. Tämän asumuksen,
samoinkuin sen ympäristöllä olevain maidenkin omistaja oli don Mariano
de Silva.
Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja sen viimeiset säteet loivat
kultaista valoansa maakartanon rautaristikoilla varustettuihin
akkunoihin. Yksi näistä, joka oli itäänpäin, oli kuitenkin sen valolta
suojattuna. Tässä akkunassa seisoi kaunis, kuusitoistavuotias tyttö,
don Marianon nuorin tytär Marianita, luoden silmäyksensä alapuolella
olevalle lakeudelle. Hänen vilkkaat, mustat silmänsä ilmaisivat suurta
malttamattomuutta.
-- Olen tutkistellut lakeutta hetkisen joka haaralta, lausui hän
tuokion kuluttua; -- se näkyy olevan aivan autio. Enpä voi huomata
siellä yhtään ihmisolentoa, vielä vähemmin Fernandoa tahi don Rafaelia.
Hän lausui nämä sanat toiselle nuorelle naiselle, donna Gertrudis'elle,
vuotta vanhemmalle sisarellensa, joka itämaiseen tapaan istui
kiinalaisella matolla huoneessa. Viimeksimainitun pitkä, musta tukka,
jonka palmikot äsken olivat harjatut, valui runsaissa laineissa hänen
olkapäillensä. Hänen kasvonsa, jota tämä runsas tukkavarasto ympäröi,
ilmaisi tyyneyttä sekä uljuutta, samalla kun hänen pienet kätösensä ja
jalkansa ilmaisivat hänen espanjalaista sukuperäänsä.
-- Sinun ei tarvitse olla levotoin. Sulhasesi, don Fernando, kyllä pian
saapuu, sanoi Gertrudis tyyvenellä äänellä.
-- Oh, sanoi Marianita. -- Luulisipa puheestasi, ett'et odottaisi
sulhaistasi, kuten minäkin omaani. Jopa malttamattomuutenikin panee
minut epäilemään hänen tuloansa. Ah, Gertrudis, sinä et koskaan ole
saanut kokea lemmen tuskaa.
-- Jos olisin sinun sijassasi, tuntisin enemmän mielipahaa kuin
malttamattomuutta.
-- Mielipahaako?
-- Johan nyt! Jos don Fernando ei suvaitse tulla tänään, tulee hänen
tuntea mielipahaa, sillä silloinpa hän menettää huvin nähdä minua
tässä valkosessa hameessa, jota hän niin paljon ihantelee, ja näillä
punasilla omenaisilla tukassani, jotka siihen juuri hänen takiansa
olen pannutkin. Omasta puolestani pidän enemmän oranjinkukista, mutta
sanotaanhan naimisissa olevan naisen pitävän uhrata itsensä, ja
sentähden onkin parhain, että siihen itseni jo heti totutan.
Näin sanoen napsahutteli tuo nuori tyttö sormillansa, ikäänkuin
kastanjeteilla, samalla kun hänen kasvonsa, sen sijaan että olisivat
ilmaisseet jotakin kovin tuskallista, näyttivät sangen tyytyväisiltä.
Gertrudis ei mitään vastannut, vaan puolittain huokasi.
-- Tämä maaelämä on kovin tukalaa, jatkoi Marianita. -- Tosin voi
täällä kuluttaa päivänsä hiuksiaan kampaamalla ja makaamalla; mutta
kun iltasella ei ole muuta tekemistä paitsi puutarhassa kävelemistä
ja tuulen huokauksien kuulemista, se on ikävää... kauhean ikävää. Me
olemme täällä noiden vangittujen ruhtinattarien kaltaisia, joista
kerrotaan eräässä itämaisessa tarinassa, jota viime vuonna aloin lukea,
vaan jota en vielä ole lopettanut. Pyhä neitsyt! Vihdoinkin näen
pölypilven taivaanrannalla... ja yhden ratsastajan! Kuinka hauskaa!
-- Ratsastajan!... Minkä karvainen hänen hevosensa on? kysyi Gertrudis,
jonka uteliaisuus heräsi.
-- Ha! ha! ha! Hänen hevosensa onkin vaan muuliaasi... mikä vahinko,
ettei hän ollut matkustava ritari! Mutta minä olen kuullut, ettei niitä
kohteliaita herroja enään olekaan.
Gertrudis huokasi jälleen.
-- Ah! Nyt voin hänet nähdä, jatkoi Marianita. -- Aasilla ratsastaa
pappi. Noh, niin, onhan pappikin parempi kuin ei kukaan... jos hän
päälliseksi osaa soittaa mandolinia yhtä hyvin kuin tuo viimeinenkin,
joka tätä tietä matkusti ja viipyi täällä kaksi päivää. Oh, hän tulee
nelistäen... se tietää hyvää... mutta ei, hän näyttääkin niin vakavalta
ja järkevältä. Ah, hän näkee minut... hän tervehtii viittomalla. Minun
täytynee kait mennä tuonne ales suutelemaan hänen kättänsä.
Ja näin sanoen nyrpisti tuo nuori kreolinainen, jota oli kasvatettu
suutelemaan kaikkia pappeja, kauniita, ruusunpunaisia huuliaan ylpeällä
tavalla.
-- Gertrudis, hän jatkoi, -- tule kanssani. Pappi on jo portilla.
-- Etkö näe ketään lakeudella? kysyi Gertrudis vastauksen sijaan...
ketään muuta ratsastajaa... esim. don Fernandoa?
-- Näen, vastasi Marianita, katsoen jälleen ulos akkunasta. -- Näen
don Fernandon muulinajajaksi muuttuneena, joka ruoskii elukoitansa
ikäänkuin nuo raskaalla kuormalla rasitetut eläinraukat juoksisivat
kilpaa keskenänsä! Todella tulee muulinajaja tänne samoinkuin pappikin
ja nelistäen kuten tämäkin! Mikä ihme kansaan on tullut? Luulisipa sen
menettäneen järkensä!
Salpojen ratina sekä saranain narina ilmaisivat portin aukasemista,
ja tämä epäselvän kavionkopseen yhteydessä kertoi muulinajajankin
elukoineen käyttävän maakartanon vieraanvaraisuutta. Tämä vallitsevan
tavan kanssa ristiriidassa oleva seikka hämmästytti noita nuoria
tyttöjä. He kummastuivat vieläkin enemmän, kuullessaan epäselvää melua
pihasta ja raskaita askelia rakennuksen tasaiselle katolle johtavilla
portailla.
-- Jesus! huudahti Marianita, tehden ristinmerkin -- tulevatko he
kartanoa piirittämään? Herra meitä armahtakoon! Toivon kuitenkin,
ett'eivät nuo rosvopäälliköt aijo käydä meidän kimppuumme!
-- Sinun tulisi hävetä, siskoni! sanoi Gertrudis tyynesti nuhtelevalla
äänellä. -- Minkätähden sinä niitä rosvoiksi nimität... miehiä, jotka
sotivat vapaudestansa ja joita kunnianarvoiset papit johtavat?
-- Minkätähdenkö minä niitä rosvoiksi nimitän? kysyi Marianita
kiivaasti. -- Sentähden, että ne vihaavat espanjalaisia, joiden
puhdasta verta meidänkin suonissamme juoksee, ja koska minä lemmin
erästä espanjalaista!
-- Oh, vastasi Gertrudis samalla nuhtelevalla äänellä, -- kentiesi sinä
vaan luulet häntä lempiväsi. Minun mielestäni, Marianita, on lemmessä
eräitä merkkejä, joita en voi sinussa huomata.
-- Mitäpä se tekee, vaikk'en häntä lempisikään, kunhan hän vaan lempii
minua? Tulenhan minä pian hänen omaksensa. Miksi olisin siis eri mieltä
hänen kanssansa? Ei, ei! lisäsi tuo nuori tyttö, ilmaisten kasvoissaan
sitä kiihkoista alttiiksiantavaisuutta, jota hänen rotuunsa kuuluvat
naiset lemmityllensä tuhlaavat.
Tässä keskeyttivät sisarusten välillä olleen puheen nuo äkilliset ja
odottamattomat kartanon hätäkellon läppäykset.