Kalliita hetkiä.
Kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini jatkoi sillävälin
nelistämistänsä Las Palmas'en maakartanoon.
Kolme, neljä ensimäistä kilometriä hän ratsasti tuolla laajalla
aavikolla, jossa ei kuulunut ääntäkään kuun valjussa valossa.
Palmupuiden lehdet liehuivat hiljaa kimaltelevan tähtitaivaan alla,
ja guarapuiden runsas tuoksu täytti ilman miellyttävällä hyvähajulla.
Kaikki hänen ympärillänsä oli niin tyyntä, että don Rafael alkoi
luulla intianin tehneen hänestä pilaa. Hän hiljensi hevosensa juoksua
ja antautui noihin suloisiin haaveiluihin, joihin yö kuumassa
ilmavyöhykkeessä matkustavaista houkuttelee.
Äkkiä muistui hänen mieleensä, mikä häntä matkansa kaksi viimeistä
päivää oli kummastuttanut, nimittäin nuo autioksi jätetyt huoneet ja
puihin ripustetut venheet. Nyt hän kaikki käsitti. Vedenpaisumisen
pelko oli ajanut asujamet pois kodistansa, mutta lähteissään olivat he
ripustaneet kanotinsa ja purtensa viimeiseksi pelastuskeinoksi niille,
joita vedenpaisumus kentiesi varansapitämättöminä kohtaisi.
Äkkiä temmaten itsensä mietteistänsä pani don Rafael hevosensa jälleen
nelistämään.
Tuskin oli hän kilometrin kauemmaksi ratsastanut, kuin öiset äänet
vaikenivat. Lehti- ja heinäsirkat keskeyttivät ikäänkuin keskinäisestä
sopimuksesta iloisen laulunsa, ja tuota tähän saakka lauhkeata,
tuoksuvaa länsituulta seurasi rämeikönhajua tuovia tuulenpuuskauksia.
Tuo onnettomuutta ennustava äänettömyys ei kauan kestänyt. Pian kuului
käheää, kaukaista meuruamista ikäänkuin vesiputouksen pauhinata, vaan
se tuli aivan päinvastaiselta taholta, nimittäin suoraan ratsastajan
edestäpäin.
Sydän rupesi hänen rinnassansa kiivaammin sykkimään. Jos intiani oli
totta puhunut, häntä uhkasi vaara, josta ei tuliluikku eikä sapeli, ei
hänen rohkeutensa eikä voimansa voineet häntä pelastaa. Hänen ainoa
toivonsa nojautui hänen hevosensa nopeuteen ja kestäväisyyteen.
Onneksi ei mainittu elukka ollut liian väsynyt tuosta pitkästä
matkasta. Korvat luimussa taaksepäin ja kuono sojossa se jatkoi
laukkaamistansa, vetäen laajentuneisiin sieramiinsa niiden kosteiden,
tuuliaispäiden pyörteitä, jotka tulivat ikäänkuin vedenpaisumisen
ilmoittajina.
Nyt syntyi kilpailu ratsastajan ja vedenpaisumisen välillä, kumpiko
niistä ensiksi ennättäisi Las Palmas-nimiseen maakartanoon.
Matka heidän välillänsä lyheni nopeasti. Vedenpauhina, joka alussa
kuului hiljemmin ikäänkuin kaukainen ukkosen jyrinä, muuttui vähitellen
yhä kovemmaksi. Pensaat ja palmut jäivät kuten aaveet jälkeen, mutta
vielä ei kartanoa näkynyt.
Onnettomuuden lisäksi huomasi Rafael hevosensa alkavan hiljentää
juoksuansa. Elukan kupeet tuntuivat turvonneilta, ja ne paisuivat
kouristuksentapaisesta, läähöttävästä henkimisestä. Ilma, joka sen
rajussa juoksussa niin nopeasti halkesi, voi tuskin tunkeutua sen
sieramiin. Pian siitä tulisi kokonansa puute.
Upseri pysäytti hevosensa. Tämän hengitys näkyi tauonneen, ja tuo käheä
ääni, joka elukan kurkusta tuli, oli kauhea säestys vedenpauhinaan,
joka yhä läheni. Don Rafael kuunteli näitä ääniä epätoivon tunteilla.
Juuri silloin hän kuuli kiivaan kellon läppäämisen. Se oli kartanon
kello, joka lähetti varoittavia ääniänsä laajalle aavikolle.
Tie oli hänellä siis selvillä, mutta hän näki hevosensa tarvitsevan
hetken levähtää, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta astui hän ales
satulasta sekä irroitti satulavyön, jotta elukka voisi vapaammin
hengittää.
Hänen lukiessaan levottomana sekunteja, kuului hevosen kavioinkopsetta.
Sieltä tuli ratsastaja, joka kulki samaa tietä ja oli samassa vaarassa
kuin hän itsekin. Tämä ratsasti vankalla, virmalla hevosella, joka
näytti maata myöten lentävän.
Silmänräpäyksen kuluttua oli vieras esillä ja vetäen voimakkaasti
ohjaksista pysähtyi hän upserin viereen sekä kysyi:
-- Mitä te täällä teette? Ettekö kuule hätäkelloa? Ettekö tiedä
vedenpaisumisen tulevan?
-- Tiedän, mutta hevoseni ei voi hengittää, ja minä vartoan, kunnes se
jälleen rupeaa sitä tekemään.
Vieras vilkasi don Rafaelin hevoseen, astui sitten ales satulasta,
tarjosi ohjaksensa upserille, lausuen:
-- Pitäkää näistä hetkinen. Antakaa minun tutkia hevoistanne.
Mies, joka tätä pyysi, oli muulin ajajan vaatteissa. Kireästi vartaloon
sopiva, mustajuovainen, karkeasta villakankaasta tehty nuttu verhosi
hänen ruumiinsa yläpuolta, samalla kun pellavaiset polvihousut
peittivät hänen sääriänsä. Etupuolella peitti häntä lyhyt, nahkainen
esivaate. Jaloissaan oli hänellä ruskeasta vuohennahasta tehdyt
saappaan tapaiset ja päässä leveäreunainen huopahattu.
Tutkittuaan hevosen valtimoa lausui vieras:
-- Se tulee kuolemaan, jos se ei saa hengittää. On ainoastansa
yksi pelastuskeino. Auttakaatte minua sitä koettamaan. Meidän on
kiiruhtaminen, sillä kelloa soitetaan kahta kiivaammasta merkiksi, että
tulva on tulossa.
Puhuessaan otti hän nuoran esivaatteensa taskusta, teki sen toiseen
päähän silmukan ja veti tämän kireälle hevosen kuonoon, aivan sieramien
yläpuolelle.
-- Kas niin, hän sanoi, ojentaen nuoran don Rafaelille. -- Peittäkää
sen silmät nenäliinallanne ja pitäkää sitten tarmonne takaa nuorasta.
Samalla kun don Rafael kiireesti totteli tätä käskyä, otti muulin
ajaja puukon vyöltään ja halkasi nopsalla viilloksella elukan
sierainten väliseinän. Veri pursui haavasta, ja huolimatta don Rafaelin
ponnistuksista pitää hevosta kellellään, nousi se takajaloilleen,
samalla kun se koristen veti ilmaa tuohon tehtyyn läpeen.
-- Kas niin, lausui muulin ajaja, -- nyt teidän ei enään tarvitse
peljätä sen hengenahdistusta. Hevosenne voi juosta, niin paljon
kuin jalat kannattavat. Te voitte tulla pelastetuksi; jos pelastus
mahdollinen on.
-- Mikä nimenne? sanoi don Rafael, tarjoten kätensä muulin ajajalle, --
teidän nimenne, jotta voisin sen aina pitää muistossani?
-- Valerio Trujano, köyhä muulinajaja, jonka asiat eivät aivan hyvin
onnistu, mutta joka vahvasti luottaa tehneen velvollisuutensa ja jättää
muun Jumalan huostaan. Meidän henkemme on nyt hänen vallassansa.
Rukoilkaamme häntä suojelemaan meitä tuosta kauhean uhkaavasta vaarasta.
Lausuttuansa nämä sanat vakavan näköisenä, paljasti muulinajaja päänsä,
laskeusi polvilleen hiekalle, loi silmänsä taivaasen ja sanoi hartaasti:
-- De profundis, clamavi ad te, Domine! Domine, exaudi vocem meam!
(Herra syvyydestä minä sinua huudan. Herra kuule rukoukseni!)
Sillävälin kun muulin ajaja toimitti hartauttansa, pani rakuunakatteini
satulahihnat solkeen viimeistä ponnistusta varten, jonka tehtyä
kumpikin hyppäsi satulaansa ja jatkoi nelistämistään, joka noin
pahasti oli tullut keskeytetyksi. Kostea, kylmä tuuli, joka tuli
vedenpaisumisen edellä, toi heidän korviinsa tuon kauaksi kuuluvan,
varoittavan kellon äänen, johon sekaantui vedenpaisumista ilmaiseva,
kamala pauhina.