KYMMENES LUKU.

Kohtaus.

Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa

kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin

koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen

vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja

kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä

ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava,

että seutu pian tulisi valoisaksi.

Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen

kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida.

Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut

vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon

ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän

kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän

tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.

Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa

ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori

upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei

tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä

paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi,

että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia.

Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin

tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.

Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin,

ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.

Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa

ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti

olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt.

Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain

häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin

jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella

ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa

takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi

nähdä tien.

Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon

salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä

oli ollut.

Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä

keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa

ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen

kartanoon vievälle tielle.

Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla

maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa

seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten

hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli

hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän

odottamattoman ilmiön.

-- Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa

käsivarteen. -- Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä

veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?

Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin

jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun

hehkuessa.

Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen

tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt

näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.

-- Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo

tulivat täydellisesti näkyviin.

-- Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?

-- Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli

tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.

-- Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi

katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin

seikkailijata kohti.

-- Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal

raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.

-- Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti

hymyillen tuuheaan partaansa, -- sillä minä olen kovin kyllästynyt

yksin täällä olemiseeni.

Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin

puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan,

ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta

huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät

häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.

-- Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.

-- Las Palmas-nimiseen kartanoon.

-- Las Palmasko?

-- Niin... onko sinne pitkältäkin?

-- Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.

-- Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.

-- Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani

osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.

Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli

matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli

osoittanut lyhimmän tien olevan.

-- Mitä tuo on? kysyi upseri.

-- Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.

-- Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin.

Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.

Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan,

mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.

Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti

ystävällisemmällä äänellä. -- Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa,

mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.

-- Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.

-- Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä

tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella,

jotta varjonne kuvautuu oikealle... hiukka viistoon... juuri kuten

nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen

kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon,

ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.

Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael

kummastuneena kysyi:

-- Mikä vaara minua tiellä uhkaa?

-- Vaara, vastasi Costal, -- johon verraten kaikki näissä seuduissa

ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä... vedenpaisumisen vaara. Tuskin

tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin

kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen

ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu

pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse

pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.

-- Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri

ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui

matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.

Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren

ylioppilaan kohtalon.

-- Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. -- Me tulemme huomenna viemään

hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan

itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte

tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi

mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä

liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät

ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan,

kuin voitte.

Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.

-- Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; -- tulisinpa

pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän

tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja

sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.

-- Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka

upseri jätti meidän huostaamme?

-- Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan

lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme

tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa

vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota

nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen

tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään

kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin

myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.

Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat

pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.

Tiikerien pyydystäjä · 第 13 / 57 题