Kohtaus.
Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa
kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin
koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen
vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja
kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä
ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava,
että seutu pian tulisi valoisaksi.
Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen
kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida.
Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut
vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon
ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän
kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän
tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.
Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa
ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori
upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei
tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä
paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi,
että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia.
Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin
tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.
Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin,
ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.
Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa
ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti
olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt.
Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain
häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin
jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella
ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa
takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi
nähdä tien.
Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon
salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä
oli ollut.
Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä
keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa
ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen
kartanoon vievälle tielle.
Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla
maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa
seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten
hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli
hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän
odottamattoman ilmiön.
-- Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa
käsivarteen. -- Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä
veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?
Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin
jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun
hehkuessa.
Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen
tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt
näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.
-- Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo
tulivat täydellisesti näkyviin.
-- Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?
-- Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli
tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.
-- Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi
katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin
seikkailijata kohti.
-- Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal
raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.
-- Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti
hymyillen tuuheaan partaansa, -- sillä minä olen kovin kyllästynyt
yksin täällä olemiseeni.
Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin
puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan,
ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta
huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät
häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.
-- Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.
-- Las Palmas-nimiseen kartanoon.
-- Las Palmasko?
-- Niin... onko sinne pitkältäkin?
-- Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.
-- Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.
-- Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani
osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.
Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli
matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli
osoittanut lyhimmän tien olevan.
-- Mitä tuo on? kysyi upseri.
-- Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.
-- Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin.
Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.
Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan,
mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.
Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti
ystävällisemmällä äänellä. -- Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa,
mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.
-- Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.
-- Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä
tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella,
jotta varjonne kuvautuu oikealle... hiukka viistoon... juuri kuten
nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen
kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon,
ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.
Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael
kummastuneena kysyi:
-- Mikä vaara minua tiellä uhkaa?
-- Vaara, vastasi Costal, -- johon verraten kaikki näissä seuduissa
ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä... vedenpaisumisen vaara. Tuskin
tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin
kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen
ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu
pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse
pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.
-- Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri
ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui
matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.
Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren
ylioppilaan kohtalon.
-- Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. -- Me tulemme huomenna viemään
hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan
itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte
tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi
mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä
liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät
ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan,
kuin voitte.
Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.
-- Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; -- tulisinpa
pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän
tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja
sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.
-- Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka
upseri jätti meidän huostaamme?
-- Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan
lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme
tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa
vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota
nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen
tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään
kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin
myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.
Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat
pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.