Vesiputous.
Kanotin viedessä näitä kumpaakin miestä myötävirtaan, oli Claro
mielissään pelastuksestansa tiikerin kynsistä. Mutta hänen ilonsa
ei kauan pysynyt puhtaana. Jaguarit olivat paenneet, se oli tosi,
vaan minne? Ne olivat selvästi menneet pitkin virtaa, ja niitä voisi
alempana jälleen tavata.
Tämä ajatus teki Claron levottomaksi, ja hän kysyi toveriltansa,
olisiko luultava, että he uudestansa tulisivat tapaamaan nämä
vaaralliset viholliset.
-- Luultava kyllä, vastasi Costal, -- enemmänkin kuin luultava.
Vesiputouksen alapuolella ne varmaankin tapaisimme. Nuorta varsaa ne
eivät löydä joka päivä, ja nämä pedot aprikoivat kuten ihmisetkin. Ne
tietävät virran tuovan tuon kelluvan haaskan vesiputouksesta ales, ja
että ne jälleen tämän alapuolella sen saavuttavat.
Luuletteko todellakin tiikerien tulevan tuolla alahalla vastaamme?
-- Epäilemättä. Jos en erehdy, saatte kuulla niiden kiljumista,
ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja sen juuri vesiputouksen
läheltä, johon asiamme vaatii meitäkin.
-- Mutta ne kentiesi haluavat meille kostaa, kun karkoitimme ne pois
haaskalta?
-- Entä sitten? Te ajattelette liian paljon näitä eläimiä,
Claro-ystäväni. Kaikeksi onneksi emme ole paljon menettäneet; ja nyt
toimeemme. Uusi kuu nousee silmänräpäyksen kuluttua, ja minun on
rukoileminen Tlalok'ia, veden jumalaista, lahjoittamaan hiukan kultaa
Tehuantepekin kasikeille.
Molemmat miehet olivat nyt saapuneet siihen paikkaan, josta olivat
kanotin ottaneet. Kumpanenkin nousi tässä maalle. Costal kiinnitti
kanotin jälleen pylvääsen. Sitten jätti hän toverinsa ja meni yksinään
rantaa alespäin.
-- Älkää menkö kauaksi! rukoili Claro, ollen vielä tiikerien pelon
vallassa.
-- Hoh! lausui Costal. -- Jätänhän minä tuliluikkuni teille.
-- Niin, jupisi neekeri, -- mitä se auttaa? Yksi luoti neljälle
tiikerille.
Tähän muistutukseen vastaamatta meni intiani kappaleen matkaa
rantaa pitkin, kunnes tuli ison puun luokse, jonka oksat ulottuivat
virtaan. Tähän puuhun hän kiipesi, kurotti itsensä veden yli ja
rupesi juhlallisella äänellä laulamaan jonkinmoista intianilaista
rukousta, jonka sanat Claro kyllä voi kuulla, vaan ei käsittänyt niiden
tarkoitusta.
Intianin laulussa oli jotakin raivoisata, joka herätti hänen
toverissansa jonkinlaista pelkoa, ja tämä yhä kiihtyi uudesta,
yhtä synkänlaatuisesta äänestä, joka tuli rotkosta ja sekaantui
vesiputouksen pauhinaan. Se oli jaguarin kiljunta, vaikka tuntui,
ikäänkuin joku paholainen olisi vastannut intianin rukoukseen. Kaikki
nämä äänet yhdessä synnyttivät jonkinlaisen hornan kolmisoinnun, joka
hyvin oli omiansa herättämään vavistusta Claron taika-uskoisessa
mielessä, ja rannalla seisoessaan luuli hän näkevänsä hehkuvain silmäin
häneen tuijottavan lehvien lomatse ja veden neidon hajatukkinensa
nousevan vedenpinnalle.
Jääkylmä väristys karmi hänen ruumistansa kantapäästä aina kähäräiseen
tukkaansa saakka.
Tässä silmänräpäyksessä Costal palasi.
-- Oletteko valmis? kysyi intiani.
-- Mihin?
-- Seuraamaan minua vesiputoukselle... rukoilemaan siellä veden neitoa
ja kysymään, tahtoisiko hän meille näyttäidä.
-- Kuinka! Tuolla alhaallako, missä tiikerit kiljuvat?
-- Vähät niistä! Muistakaapa, Claro, että me etsimme kultaa, ja uskokaa
minua, jos meillä on onnea, tulee veden neito sanomaan, missä sitä on.
Kosolta kultaa!
-- Riittää! huudahti Claro, tämän viehättävän tulevaisuuden toivon
häikäisemänä. -- Minä tulen kanssanne. Menkää edellä. Tästä hetkestä
olen veden neidon orja!
Intiani otti maasta tuliluikkunsa, jonka oli laskenut kädestänsä
siksi aikaa, kun hän lauloi rukoustansa, heitti sen olallensa ja meni
vesiputouksen luokse; aivan hänen kantapäillänsä astui Claro, jonka
mieli taisteli ahneuden ja pelon välillä.
Jota enemmän he pääsivät eteenpäin, sitä korkeimmaksi rannat
muuttuivat, ja virran uoma oli syvän, kapean rotkon pohjan kaltainen,
jossa vesi syöksyi kuohuten ales kallioiden välissä, Molemmallakin
rannalla kasvavat, isot puut ulottuivat toisiinsa, ja niiden oksat
kietoutuivat pimeäksi, synkäksi tunneliksi. Tämän alapäässä valui virta
taasen päivänvalossa ja syöksyi seitsemänkymmenen metrin korkeudesta
kohtisuoraan ales syvän alhon pohjaan suuremmalla pauhulla, kuin
mahtavan valtameren meuruaminen.
Juuri missä tuo kuohuva virta ryntäsi kallioiden harjan yli, kasvoi
kaksi mahdottoman isoa sypressipuuta sitä laatua, jota mejikolaiset
tuntevat "veden haltijan" nimellä. Ne seisoivat virran molemmin puolin,
pitkät oksat toisiinsa ojennettuina. Runsaiden köynnöskasvien kietomina
ja hopeankarvaisten valkosammal-viirujen koristamina, jotka vähän
väliä tulivat kastetuiksi vesiputouksen kuohuvaan holviin, olivat nämä
molemmat puut veden muinaistarun haltijoiden kaltaisia.
Tällä kohdalla kumpainenkin mies pysähtyi. Vaikka he nyt olivat aivan
lähellä sitä paikkaa, jossa jaguarit luultavasti samoilivat, oli Claro
tullut välinpitämättömäksi vaarasta. Hänen villipetojen ja pahojen
henkien pelkonsa oli kullanhimo, joka oli muuttunut yhä kiihkeämmäksi,
tukahuttanut.
-- Kuulkaapa, Claro! sanoi Costal, katsoen ankarasti toveriinsa.
Kuunnelkaa tarkkaan niitä ohjeita, joita nyt teille annan. Jos veden
neito teille näyttäytyy ja te joko silmäyksellä tahi eleellä ilmaisette
vähintäkään pelkoa, olette hukassa.
-- Hyvä! vastasi neekeri. -- Toivo kulta-aarteen löytämisestä antaa
minulle rohkeutta uskaltamaan vaikka kaulani permeen, jos sitä
tarvitsisi. Olkaatte huoleti, Costal! Puhukaatte vaan... minä olen
pelkkänä korvana.
Neekerin näitä sanoja lausuessa, ilmaisi hänen kasvonsa niin
järkähtämätöintä rohkeutta, että intiani levollisena tästä seikasta
istautui aivan rotkon reunalle, josta näki siihen alhoon, johon vesi
syöksyi, samalla kuin Claro muitta mutkitta istui hänen viereensä.