Valtaava näky.
Tähän saakka olivat Claron kasvot näyttäneet ainoastansa jonkinlaista
pelkoa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun kanoti kulki virran
viimeisen polven ohi, kuvautui niissä äkillinen säikähdys. Täten
varoitettuna käänsi metsästäjä itsensä äkkiä. Hänen silmäinsä eteen
aukeni ääretöin, nurminen, aivan puutoin lakeus, joka näkyi ulottuvan
taivaanrantaan saakka. Tämän lakeuden läpi juoksi virta, jonka pinta
oli milt'ei yhtä korkealla kuin rannatkin, ja joka vähän matkan
päässä tuosta äskenmainitusta polvekkeesta milt'ei kääntynyt suoraan
takasin, muodostaen vihriöivän niemekkeen, jonka kärjitse tie vei Las
Palmas-nimiseen kartanoon.
Laskevan auringon säteet peittivät lakeuden läpikuultavalla,
kullankimeltävällä sumulla, joka levisi purppuranpunaiselle
vedenpinnalle, jolla kanoti liukui eteenpäin. Aivan tämän kohdalla,
virran keskellä ja tuskin kahden pyssynkantaman matkalla, esiintyi
tiikerin pyydystäjän ihastuneihin silmiin näky, joka äkkiä sai hänet
muuttamaan paikkaansa purressa.
-- Katsokaas! lausui hän puolittain kuiskaavalla äänellä. -- Katsokaas
Claro! Oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa?
Aika jaguari, kynnet painettuina nuoren varsan virran kuljettamaan
raatoon, josta peto söi, antoi virran viedä hiljaa itseänsä mukanaan.
Se oli koiras, sama joka viimeisimmäksi oli kiljunut.
Tuo amerikalaisten viidakkojen mahtava valtias piti päänsä kurotettuna
ja etukäpäläinsä väliin kyyristettynä, takajalkansa kupeillaan sekä
selkänsä köyryssä, ja kupeensa paisuivat hiljaa väristen, samalla kun
auringon sammuvat säteet valuivat sen puhtaasti kullankeltaiselle,
sysimustilla täplillä kirjavoidulle nahalle.
Costalin ihastus ei kauankaan ehkäissyt hänen metsästäjäluonnettansa,
ja ojentaen kaksilapaisen aironsa toverilleen, kyyristyi hän,
tuliluikku kädessänsä, kanotin pohjalle.
Claro otti käsiinsä airon ja alkoi puolittain vaistomaisesti soutaa.
Hän ei ollut antanut minkäänmoista vastausta metsästäjän innostuneesen
kysymykseen. Pelko teki hänet sanattomaksi.
Tässä silmänräpäyksessä rupesi jaguari kiukkuisesti murisemaan.
Se oli huomannut vihollisensa.
Se on koiras! sanoi Costal mielissään.
-- Ampukaa jo! huusi Claro, jonka kielenkanta vihdoinkin oli irtautunut.
-- Ampukaa? Peijakas vieköön, en. Tuliluikkuni ei kanna niin pitkälle.
Sitäpaitsi ampuan paremmin otuksen ollessa luikun suuta lähempänä.
-- Omituista, hän jatkoi, yhä katsellen rantaan -- omituista, ett'ei
naaras ole sitä löytänyt! Mutta jos hetken vartoamme, saamme varmaankin
nähdä sen tulevan, pennut perässänsä.
-- Jumala meitä varjelkoon! jupisi neekeri. -- Sitä, toivoakseni, ei
tapahdu. Yhdessä on kerrakseen tarpeeksi.
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kimeä kiljunta jonkun
matkan päässä ilmaisi toisen jaguarin tuloa, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä näkyi naaras pitkillä harppauksilla lähestyvän
nurmikenttää ihmeteltävällä notkeudella ja viehkeydellä.
Noin kahdensadan askeleen päässä rannasta se äkkiä pysähtyi, kuono
pystyssä, vetäen sisäänsä ilmaa ja, kupeet väristen kuten pilkkaan
sattunut nuoli, se seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana.
Sillä välin näkyivät nuo molemmat pennut, jotka olivat jätetyt
pensaiden suojaan, rientävän emänsä luokse. Kanoti, jota airo ei enään
pakoittanut eteenpäin, alkoi kääntyä laineiden pyörteessä.
-- Peijakas, Claro! huudahti Costal malttamattomasti. -- Pidä kokka
vastavirtaan, muutoin en ikinä pääse tarpeeksi likelle ampumaan. Kas
niin... nyt on hyvin. Minun on surmaaminen koiras ensi laukauksella,
muutoin on toinen meistä hukassa... kentiesi kumpikin; sillä jos
minä ammun harhaan, saamme molemmatkin pedot kimppuihimme, pennuista
puhumattakaan.
Kaiken tämän tapahtuessa ajelehti koiras-jaguari vitkallisesti
myötävirtaan kelluvalla jalka-alustallaan, ja matka sen sekä kanotin
välillä lyheni vähitellen. Jo voi nähdä sen hehkuvat silmät kieppuvan
kuopissansa, ja hännän nopean pieksemisen, joka ilmaisi sen yltyvää
raivoa.
Metsästäjä tähtäsi ja oli juuri laukaisemaisillansa, kun kanoti alkoi
kieppua ikäänkuin myrskyisellä merellä.
-- Mitä te teette, Claro? kysyi intiani vihaisesti. -- Jos tuolla
lailla liikutte, en voisi saada sattumaan yhteenkään, vaikka siinä
olisi kokonainen lauma tiikerejä.
Joko se tapahtui tahallisesti tahi pelko hämmensi Claron mielen ja
pani hänet kääntymään ympäri, mutta sen sijaan, että olisi pysynyt
alallansa, liikkui hän yhä enemmän.
-- Paholainen teidät vieköön! huudahti Costal, kiihtyen vihassansa. --
Juuri kuin olin saanut sitä silmäin väliin tähdätyksi!
Pannen pois tuliluikkunsa; tempasi metsästäjä airon neekerin käsistä ja
alkoi kääntää kanotia oikeaan suuntaan.
Tähän kului hiukka aikaa, ja ennenkuin Costal jälleen tuli valmiiksi
ampumaan, oli jaguari lähtenyt pakoon. Päästäen korkeaäänisen
kiljunnan, painoi peto terävät hampaansa haaskaan, tempasi siitä
suunsa täyteen lihaa ja teki sitten hirmuisen harppauksen tuolta
vedessä kelluvalta haaskalta rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä
se oli saavuttanut naaraksen pentuinensa, ja pian olivat kaikki neljä
metsästäjän pyssynkantamaa kauempana.
Tuo toiveissaan pettynyt intiani katseli heidän jälkeensä, päästäen
samalla kiivaan kiukustumisen huudahduksen. Sitten hän asettui kanotin
kokkaan ja alkoi voimakkaasti soutaa takaisin siihen paikkaan, josta
olivat lähteneetkin.