Jaguarin ajo.
Aurinko läheni vähitellen taivaanrantaa, kun korkeaääninen,
pitkäveteinen ulvonta, ensiksi kimakkana, mutta sitten loppuen käheään
kiljuntaan, tuli kumpaisenkin seikkailijan korviin eräästä vähän matkaa
alempana olevasta saniaispensastosta.
-- Jesus Maria! huudahti neekeri, kavahtaen seisovallensa. -- Tiikeri
on täällä.
-- Noh, entä sitten? lausui Costal, joka ei ollut noussut jaloillensa
eikä vähääkään liikahtanut.
-- Tiikeri! kertoi neekeri säikähdyksissään
-- Tiikeri! Te erehdytte, sanoi Costal.
-- Suokoon Jumala, että niin olisi, vastasi neekeri, saaden toivon
kipinän, että hän, mitä tuohon ääneen tulee, olisi erehtynyt.
-- Te erehdytte mitä niiden lukuun tulee, vastasi Costal tyynesti.
-- Siellä ei ole _yksi_, vaan _neljä_ tiikeriä, jos näiden pennutkin
otetaan lukuun.
Neekerin kasvot, kuullessansa millä tavalla hän oli erehtynyt, tulivat
pelästyneen näköisiksi, ja hän oli juoksemaisillaan pois kartanoon.
-- Varokaa itseänne, sanoi intiani, silminnähtävästi huvitettuna
toverinsa pelosta. -- Minä luulen todellakin tiikerien haluavan
neekerin lihaa.
-- Peijakas! äskenhän sanoitte juuri päinvastoin.
-- Noh, kentiesi minä tässä kohden erehdyn; mutta varmaan tiedän
tiikeriparin, koiraksen ja naaraksen ei yksissä ollessa tällä tavoin
kiljuvan. On siis varsin luultavaa, että ne tällä hetkellä ovat
erillänsä, ja että te, jos nyt menisitte kartanoon, tulisitte vaaraan
joutua niiden keskelle.
-- Taivas minua sellaisesta varjelkoon, mutisi neekeri.
-- Noh, sittenpä onkin viisainta, että jäätte tähän, missä olette...
miehen luokse, joka ei vähintäkään pidä lukua tiikereistä.
Neekeri epäili, ei oikein tietäen, minkä päätöksen hän tekisi. Tässä
silmänräpäyksessä kuului kuitenkin uusi kiljunta vastakkaiselta
taholta, joka hänelle todisti tiikerin pyydystäjän totta puhuneen.
-- Pedot etsivät jotakin syödäksensä, lausui Costal, -- siinäpä syy,
miksi ne toisiansa huutelevat. -- Ja nyt, hän ivaten jatkoi, -- jos
teillä vielä on halua, niin lähtekää kartanoon.
Neekeri oli kuitenkin jo luopunut kaikista sellaisista aikeista,
kuullessaan yhden tiikerin kiljuvan kartanolta päin. Sen sijaan hän
vetäysi lähemmäksi järkähtämätöntä toveriansa, joka ei edes ollut
viitsinyt tarttua nurmella vieressään olevaan tuliluikkuunsakaan.
-- Hyh! mutisi intiani itseksensä, -- tämä neekeri tuskin onkaan
tarpeeksi rohkea minun aikomuksiini. Minun täytyy odottaa, kunnes
tapaan hiukka uskaliaamman. Sitten noudattaen jälleen ajatuksiensa
juoksua, jonka jaguarin kiljunta oli keskeyttänyt, hän ääneensä
jatkoi: -- Missä on se punanen mies, missä se musta, joka ei tahtoisi
kohottaa käsivarttansa tätä urhollista pappia auttaakseen... häntä,
joka on noussut sortajia vastaan... kaikkein zapotekein, kreolein ja
aztekein sortajia. Eivätkö nämä espanjalaiset ole olleet tiikerejäkin
verenhimoisempia?
-- _Heitä_, keskeytti Claro, en laisinkaan pelkäisi.
-- Hauskaa kuulla, toverini. Huomenna luovumme isännästämme, don
Mariano de Silvasta. Hän hankkikoon toisen tiikerin pyydystäjän; me
lähdemme liittymään lännessä oleviin kapinoitsijoihin.
Intiani ei vielä ollut puhunut loppuunkaan, ennenkuin uutta
kiljumista jaguareilta kuului, ikäänkuin tiikerin pyydystäjän maltin
koettelemiseksi. Se kuului vieläkin äreämmän vitkallisena ja tuli
samalta taholta kuin edellisellä kerrallakin s.o. virran reunalta,
hiukka ylempänä sitä paikkaa, jossa molemmat miehet istuivat.
-- Tehuantepekin kaikkein sielujen nimessä! huudahti Costal, ja
silmänsä säkenöivät vastustamattomasta metsästysinnosta, -- tätä ei
ihmisen maltti kestä. Minä tulen opettamaan näitä räysääjiä, etteivät
puhu niin korkealla äänellä asioistansa. Kas niin, Claro! hän jatkoi,
hypähtäen seisovallensa. -- Nyt saatte nähdä tiikerin lähempää kuin
tähän asti.
-- Peijakas! huudahti neekeri. -- Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän minulla
ole mitään asetta, enkä voi siis olla teille miksikään avuksi.
-- Kuulkaahan, Claro! lausui intiani, ollen vastaamatta toverinsa
sanoihin. -- Se joka viimeksi kiljui, on koiras. Se huutaa naarasta,
kumppaniansa. Se on täältä hyvän matkaa virran yläpuolella. Meidän on
mentävä sinne; ja koska ei ole yhtäkään virtaa koko seudussa, jossa ei
minulla ammattini varalta olisi kanotia...
-- Teillä on siis täällä yksi? keskeytti Claro.
-- Tietystikin. Me voimme soutaa virtaa ylöspäin... kanotissa teillä ei
ole vähintäkään vaaraa.
-- Mutta olenpa kuullut tiikerien osaavan uida kuin hylje.
-- Sitä vastaan en tahdo väittää; mutta mitä se haittaa? Lähtekää
mukaan vaan!
Sen enempää lausumatta, alkoi tiikerin pyydystäjä varovasti käymään
siihen kohtaan rantaa, johon hänen kanotinsa oli kiinnitettynä.
Kun Claro huomasi häntä seuraamisen vähemmän vaaralliseksi kuin
yksinänsä jäämisen siihen, missä hän oli, astui hän vastenmielisesti
perässä.
Muutamassa minutissa he tulivat kanotin luo, joka oli rosoisesti
veistetty ruuhi, riittävän suuri kahdelle hengelle. Sen pohjalla oli
kumpaisessakin päässään lavalla varustettu airo ynnä palmun lehdistä
palmikoidun maton pätkä, joka soveliaissa tilaisuuksissa toimitti
purjeen virkaa. Tällä kertaa Costal kuitenkin heitti maton pois, koska
hän ei nyt luullut tulevansa sitä tarvitsemaan.
Intianin sitte irroitettua kokkanuoran, jolla kanoti oli oksaan
kiinnitettynä, hyppäsi hän ruuheen ja sijoittui kokkaan. Neekeri
asettautui perään. Voimakas työnti rannasta, ja tuo pieni pursi
huljahti vesille sekä alkoi, kaksilapaisen airon ajamana, luikua
vastavirtaan.
Aurinko paistoi vielä virtaan, vaikka Viimeisillä säteillänsä, ja
halavat sekä _alamos_-puut, jotka rantaa reunustivat, kuvasivat
väräjäviä varjojansa vedenkalvoon. Erämaan tuuli huokuili niiden
lehvissä, tuoden mukanaan suloisia tuoksuja tuhansista kukkasista.
Hetken kulki kanoti rannatse, noudattaen virran kiemurtelemista. Siellä
täällä riippui pensaita veden yli, ja soutaissansa sellaisien paikkain
ohi, piti Claro silmänsä valppaina, peljäten saavansa nähdä pari
tulipalloa lehvien välistä kiiluvan.
-- Taivaan nimessä! hän joka kerta huudahti, kun arveli kanotin
tulevan liian lähelle rantaa. -- Ohjatkaa sitä hiukan kauemmaksi,
Costal-ystäväni. Kuka tietää, eikö tiikerit istu tuolla ylhäällä
valmiina hyppäämään ales niskaamme.
-- Mahdollista kyllä, vastasi Costal, pakoittaen voimakkaasti kanotia
airollaan eteenpäin, toverinsa kehoitusta sen enempää noudattamatta. --
Mahdollista kyllä; mutta minulla on eräs ajatus...
-- Noh, antakaas kuulla.
-- Niin... tiikerejä on kaksi, molempia pentuja lukuunottamatta, jotka
minä jätän teidän osaksenne, koska teillä ei ole yhtään asetta. Teidän
on ottaminen yksi pentu kumpaankin käteenne ja musertaminen niiden
pääkallot lyömällä niitä yhteen. Se käy kuin tanssi.
-- Eipä niinkään, Costal-ystäväni. Kuinka minä sitäpaitsi saan ne
kiinni, jos ne juoksevat tiehensä?
-- Siitä huolesta ne kyllä teidät päästävät ottamalla teidät kiinni.
Älkää peljätkö, että ette pääse niitä tarpeeksi lähelle. Jos en erehdy,
tulemme saamaan vähemmässä kuin neljännestunnissa nähdä ne kaikki neljä
käsivarren pituisen matkan päässä.
-- Kaikki neljä! huudahti neekeri, näyttäen niin säikähtäneeltä, että
hän oli milt'ei kaatamaisillansa kumoon kanotin.
-- Niin kyllä, vastasi Costal tyynesti, -- se on ainoa keino, jolla
voimme saada niiden ajamisen pian loppumaan, Kun on aikaa niukalta,
täytyy joutua minkä voi. Minä aijoin sanoa teille, kun minut
keskeytitte, että siellä on kaksi tiikeriä, toinen oikealla, toinen
vasemmalla rannalla... koiras ja naaras luultavasti. Nyt kuulen
niiden kiljunnasta, että ne haluavat toisiansa tavata, ja jos me
pysymme niiden välissä, on selvää, että ne kumpikin käyvät yht'aikaa
kimppuumme. Vai mitä te sanotte? Koettakaapas todistaa, ett'ei niin ole.
Claro ei vastannut mitään tähän väitteesen. Hänen luja luottamuksensa
toverinsa erehtymättömyyteen sulki hänen suunsa.
-- Olkaa nyt varoillanne, Claro, jatkoi metsästäjä; -- me tulemme heti
kääntymään tuohon virran polveen, jossa pensaat kaihtevat lakeuden
meidän silmiltämme. Katsokaa suoraan eteenpäin ja sanokaa, mitä siellä
näette.
Costal, joka piteli tuota kaksilapaista airoa, istui selin lakeuteen,
jota he lähestyivät, ja tähän suuntaan voi hän nähdä ainoastansa
päätänsä vääntämällä, jota hän aikaväliin oli tehnytkin. Mutta hänen ei
tarvinnut katsoakaan ympärillensä, sillä neekerin kasvot olivat hyvänä
kuvastimena, josta hän voi nähdä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.