Musta ja punanen.
Samana ehtoona, noin tunti auringonlaskun edellä, tuli kaksi miestä
kävellen erään pienen, maakunnassa juoksevan virran varrella, lähellä
sitä majaryhmää, johon ylioppilas oli pysähtynyt, ja noiden majojen
sekä Las Palmas-nimisen maakartanon puolivälillä.
Toinen näistä miehistä oli intiani, jota todisti hänen vaskenruskea
ihonsa ja omituinen pukunsa, jona oli harmaa, mustajuovainen
villapaita; lyhyvillä hihoilla, joista näkyi pari vankkoja, jänteviä,
mitä tummimman vasken karvaisia käsivarsia. Hänen paitansa oli
kiedottu vyötäisille paksulla nahkavyöllä, ja paidan alapuolelta näkyi
punaisenruskeat, lampaannahasta tehdyt roimahousut, jotka ulottuivat
ainoastansa polviin saakka. Tästä jalkoihin asti, joita verhosi
punasenruskeat kengät, olivat intianin sääret paljaina. Päässään
oli hänellä kaislahattu, jonka alta roikkui kaksi pitkää, mustaa
palmikkoa, yksi kummallekin poskelle, ja ulottuivat aina kyynärvarsiin
saakka. Toisella olallansa kantoi intiani lyhyttä, paksua, jokseenkin
ruostunutta pyssyä, samalla kun pitkä _machetè_ (puoleksi sapeli,
puoleksi veitsi) oli pistetty vyönsä alle.
Hänen toverinsa oli neekeri, jonka vaatteet tuskin olivat muuta
kuin repaleita. Muutoin ei hänessä ollut mitään huomattavaa, paitsi
hämmästyneen herkkäuskoisuuden näkö, kun hän kuunteli, mitä intianilla
oli sanomista. Vähän väliä näyttivät hänen kasvonsa huonosti salattua
pelkoa.
Punanen mies, jonka kantapäillä tuo musta seurasi, meni pitkin rantaa
sellaiselle kohdalle, missä se oli metsätöin ja matala. Hän piti
vartaloansa hiukan eteenpäin kumarruksissa ja silmänsä maahan luotuina.
Äkkiä hän pysähtyi.
-- Katsokaapas! lausui hän, kääntyen neekeriin ja osoittaen maahan. --
Sanoinhan teille puolessa tunnissa löytäväni niiden jäljet. Kas tuossa!
Intianin ääni ilmoitti voittoriemua; mutta eipä tähän iloon laisinkaan
hänen toverinsa yhtynyt, joka pelästyneen näköisenä maata tähysteli.
Mitä hän siinä näki, olikin omiansa levottomuuden herättämiseksi.
Pehmeään saveen oli painunut kymmenittäin eri suuria, tuon
verenhimoisen jaguarin, espanjalaisen Amerikan tiikerin, jälkiä.
-- Ei ole kulunut puolta tuntiakaan siitä, kun ne täällä ovat olleet,
jatkoi intiani. -- Katsokaas, huudahti hän, osoittaen virtaa. -- Ne
ovat olleet tässä juomassa tuskin kymmenen minuuttia sitten; vesi on
vieläkin sameriaista!
-- Menkäämme täältä, esitteli neekeri, jonka musta naama oli
tuhkanharmaa pelosta. Eihän meidän täällä pysähtymisestämme ole mitään
hyötyä. Näettekös, tässä on monta ja eri suuriakin jälkiä! Jumala meitä
armahtakoon! Tästä lienee koko tiikerilauma kulkenut.
-- Oh, te liioittelette, lausui intiani ivallisesti nauraen. --
Lukekaamme ne, hän jatkoi, kumartuen katselemaan jälkiä, -- yks, kaks,
kolme, neljä... yksi koiras, yksi naaras ja sen kaksi pentua. Peijakas!
Mikä näky tiikerin pyydystäjälle!
-- Niin, kyllä niin, myönsi neekeri epäröiden.
-- Mutta, jatkoi toinen, -- emme voi niitä tänään etsiä. Meillä on
tärkeämpiäkin asioita toimitettavana.
-- Eiköhän olisi parempi, jos jättäisimme sen, josta olette puhuneet,
huomiseksi, ja että nyt palajaisimme kartanoon? Olen tosin kovin
utelias näkemään niitä ihmeitä, joita olette luvanneet minulle näyttää,
mutta...
-- Kuinka, huudahti intiani.-- Lykätäkkö huomiseen? Mahdotointa. Uutta
tilaisuutta ei tule ennen kuukauden kuluttua, ja silloin me olemme
kaukana täältä. Ei, ei, Claro, hän jatkoi, -- sen täytyy tänään,
vieläpä tällä hetkelläkin, tapahtua. Istahtakaamme siis.
Ja noudattaen teolla sanojansa, laskeutui intiani nurmelle, jolloin
neekerinkin, vaikka ei olisi tahtonutkaan, täytyi noudattaa hänen
esimerkkiänsä. Mutta tuo muutos heidän asemassaan ei ehkäissyt Claron
pelkoa, ja hän katseli hätäisenä ympärillensä joka haaralle, ikäänkuin
hän olisi odottanut jaguarein milloin tahansa hyökkäävän heidän
kimppuunsa.
Intiani huomasi hänen levottomuutensa ja koetti häntä tyynnyttää.
-- Teillä, toverini, ei ole mitään pelkäämistä, hän sanoi. Tiikereillä
on koko virta juotavana, eikä ole luultava, että ne tänne palajaisivat.
-- Mutta ne voivat olla nälissään, vastasi Claro, -- ja minä olen
kuullut niiden pitävän enemmän mustista miehistä, kuten minäkin olen,
kuin valkosesta tahi intianista.
-- Ha, ha, ha! nauroi hänen toverinsa. Älkää itseänne sillä imarrelko.
Eipä ole, miesparka, koko valtiossa ainoatakaan tiikeriä, joka olisi
kylliksi typerä pitämään sitkeätä sekä mustaa luurankoa, kuten teitä,
nuoren varsan tahi vasikan lihaa parempana, jota ne voivat saada,
milloin vaan haluavat. Ha, ha, ha! Jospa jaguarit vaan kuulisivat
teidän sananne, nauraisivat ne itsensä kuoliaaksi.
Se seikka, että intiani puhui näin tyynesti jaguareista, on helposti
selvitettävissä, sillä juuri näiden petojen pyydystämisestä hän
elikin. Hän oli, näet, tiikerin surmaaja, erityinen luokka miehiä,
joiden ainoana työnä on näiden petojen vainoaminen ja tappaminen,
jotka kuumassa ilman vyöhykkeessä olevissa Amerikan osissa tuhoavat
suurten maatiluksien hevosia ja nautoja. Näiden petojen joukosta tekee
jaguari suuremmat tuhot, ja koska tätä eläintä, kuten jo mainittiin,
espanjalaisessa Amerikassa nimitetään tiikeriksi, on äskenmainittu
miesluokka saanut _tiikerin pyydystäjän_ nimen. Moni suuremmista
tiluksista pitää palveluksessaan yhden tahi useamman näitä pyydystäjiä,
ja se intiani, jonka lukijoillemme olemme esitelleet, oli Del
Valle-nimisen kartanon tiikerin pyydystäjä.
-- Ah! huudahti hän raivoisan voittoriemun äänellä. -- Ei tiikerit
eivätkä ihmisetkään rankaisematta pilkkaa Costalia. Mitä näihin
tiikereihin tulee, jatkoi hän hetken vaijettuansa -- olkoot ne tänä
yönä rauhassa. Ei mitään menetetä vaikka aamuunkin odotamme. Minä voin
pian päästä niiden jäljille taasen, ja se tiikeri, jonka tyyssijan
minä tiedän, on kuoleman oma. Tänä yönä meillä on muutakin tehtävää.
Nyt syntyy uusi kuu ja silloin näyttäikse veden neito hajatukkinensa
koskipaikoissa ja erämaiden järvien pienalla.
-- Veden neitoko hajatukkinensa?
-- Niin, hän, joka kullankaivajoille osoittaa runsaimmat kultasuonet ja
sukeltajoille helmet, jotka kimaltelevat näkinkengissä suurten merien
pohjalla.
-- Mutta kuka teille tuota on sanonut? kysyi Claro epäilevän näköisenä.
-- Esi-isäni... Zapotekit, vastasi Costal juhlallisella äänellä; -- ja
eivätkö _he_ sitä tietäisi? He ovat oppineet nämät asiat Tlalok'ilta
ja Matlakuets'ilta... ne olivat yhtäsuuria jumalia kuin valko-ihoisten
Kristuskin. Miksi hän...
-- Älä puhu niin kovaa! keskeytti häntä Claro, äänellä, joka ilmaisi
peljästymistä. -- Ristittyjen papeilla on korvat kaikkialla. He
voisivat sanoa sitä Jumalan pilkkaamiseksi ja... peijakas vieköön!
inkvistioni on yhtä vaarallinen musta- kuin valko-ihoisillekin!
Inkvisitioni-sana näkyi valtavasti vaikuttaneen intianiin, sillä hän
hiljensi äänensä jatkaessaan:
-- Esi-isäni ovat meille sanoneet, ettei veden neito milloinkaan
näyttäikse yhdelle. Pitää olla kaksi... kaksi rohkeaksi tunnettua
miestä, sillä jumalaiset usein suuttuvat, jos niitä herätetään, ja
silloin on niiden viha hirmuinen. Koska täytyy olla kaksi miestä,
tarvitsen minä välttämättömästi toisenkin. Tahdotteko tulla toverikseni?
-- Hym! äännähti Claro. -- Voinpa kerskata, etten pelkää ihmistä,
vaikk'en voi sanoa samaa tiikeristä. Mitä teidän veden neitoonne tulee,
näkyy se olevan ihko paholainen...
-- Ihminen, tiikeri tahi paholainen lausui Costal, -- kaikki ovat yhtä.
Kuka niistä piittaa, jos on rohkea sydän... varsinkin kun rohkeuden
palkintona on kylläksi kultaa tekemään köyhästä intianista ylhäisen
herran?
-- Ja neekeristäkin?
-- Totta kait.
-- Mutta, jatkoi Claro surullisella äänellä, -- kulta ei meitä
kumpaakaan hyödyttäisi. Neekeri tahi intiani, kumpikin olemme orjia, ja
isäntämme sen pian meiltä ottaisi.
-- Totta kyllä, mitä sanotte; mutta, Claro, ettekö ole kuulleet erään
pohjoisissa olevan papin saarnanneen kaikkien rotujen vapauttamisesta
ja kaikkein yhdenvertaisuudesta!
-- En, vastasi neekeri -- siitä en ole kuullut niitäkään.
-- Noh, kuulkaa sitten, että se päivä on käsissä, jona intiani tulee
yhdenvertaiseksi valkoihoisen kanssa, kreoli espanjalaisen kanssa, ja
jolloin intiani, semmoinen kuin minäkin olen, voi tulla kumpaisenkin
herraksi.
Zapotekein jälkeläinen lausui nämä sanat voitosta riemuitsevan äänellä.
-- Niin, hän jatkoi, -- meidän entinen mahtavuutemme päivä on
jälleen koittava. Siinäpä syy, miksi niin haluan kultaa kerätä.
Tähän asti en ole huolinut sitä etsiä, koska se, kuten sanotte,
pian orjaparan käsistä riistettäisi. Nyt, kun pääsen vapaaksi, ovat
olosuhteet muuttuneet, ja minä tarvitsen kultaa esi-isiemme komeuden
uudistamiseksi.
Claro ei voinut olla heittämättä kummastelevaa silmäystä toveriinsa.
Tuo raaka arvollisuus, joka näyttäytyi tiikerin pyydystäjän kasvoissa,
häntä hämmästytti samoinkuin se korskea tapa, jolla tämä, La Palman
kartanon palvelija, puhui kansansa entisen loiston uudistamisesta.
Hänen silmäyksensä samoinkuin sen merkityskin eivät jääneet intianilta
huomaamatta.
-- Kuulkaapa, Claro-ystäväni, hän jatkoi, tehden käsivarrellansa
ilmassa kiekuran, -- niin pitkältä kuin ratsastaja voi ehtiä auringon
nousun ja laskun välillä... pohjoisista etelään, idästä länteen...
ei ole maatilkkaakaan, jota minun esi-isäni, nuo muinoisen Zapotekan
hallitsijat, eivät olisi omistaneet. Ennenkuin valkoihoisten miesten
laivat tulivat meidän rantamillemme, olivat he koko tämän maan
hallitsijoina... merestä mereen. Tuhansia sotilaita seurasivat heidän
lippuansa ja kokoontuivat linnunsulalla koristetun sotavaakunansa
ympärille. Meressä olivat helmisimpsukka-luodot heidän, ja maalla
kultakaivokset. Tuo keltainen metalli kiilsi heidän vaatteissansa sekä
aseissansa tahi vieläpä koristi heidän jalassansa olevata sandaaliakin.
Heillä oli sitä niin runsaasti, että tuskin tiesivät, mitä sillä
tekisivät.
Intiani olisi voinut jatkaa sangen kauan toverinsa keskeyttämättä Tämä
oli mykkänä hämmästyksestä samoinkuin jonkinlaisesta vaistomaisesta
kunnioituksesta, jonka kumppaninsa sanat hänessä herätti. Luultavasti
ei neekeri milloinkaan ollut kuullut voimallisen ja sivistyneen kansan
tässä maassa ennen espanjalaisten tuloa asuneen. Kaikissa tapauksissa
ei hän milloinkaan ollut aavistanut sen miehen, joka tämän tiedon
hänelle oli antanut, tämän puoleksi pakanallisen, puoleksi kristityn
tiikerin pyydystäjän, olevan Tehuantepekin muinoisten hallitsijaan
jälkeläisiä.
Costal, annettuansa nämä tiedot heimolaistensa muinoisesta
loistosta, joissa tiedonannoissa, huolimatta hänen kerskailevasta
lausuntotavastansa, kuitenkin oli paljon totta, vaipui sitten ihko
äänettömäksi.