Kaksi nälkäistä matkustajaa.
Rakuna rupesi ensiksi taasen puhetta jatkamaan.
-- Te, sennor don Kornelio, hän lausui -- te, joka tulette
Valladolidista, voitte kentiesi antaa minulle uudempia tietoja, kuin
mitä itse olen kuullut, Hidalgon ja hänen sotajoukkonsa retkistä.
-- Enpä paljon, kuten pelkään, vastasi ylioppilas; -- unhotattepa,
sennor, minun olleeni vanhan hevoseni hitauden takia kaksi kuukautta
matkalla. Valladolidista lähteissäni siellä yhtä vähän ajateltiin
kapinaa kuin uutta vedenpaisumustakaan. Kaiken, mitä siitä tiedän,
olen saanut kuulla kulkupuheiden kautta s.o. niin paljon kuin siitä
on uskallettu puhua pyhää inkvisitionia pelkäämättä. Sitäpaitsi, jos
saa uskoa Oajacan piispan kiertokirjettä, ei kapina tule saamaan hänen
hiippakunnassansa montakaan osallista.
-- Ja miksi ei? kysyi rakuunakatteini jonkinlaisella uljuudella, joka
ilmaisi, ettei kapina hänessä tulisi saamaan minkäänmoista vastustajaa.
-- Mitä syitä piispa mainitsee?
-- Mitäkö syitä? vastasi ylioppilas. -- Ainoastansa sen, että piispa
Bergosa y Jordan tulisi julistamaan heidät pannaan. Hän sitäpaitsi
vakuuttaa, että kaikki kapinoitsijat voi tuntea sarvistansa ja
pukinjaloistansa.
Sen sijaan että olisi nauranut tuon nuoren ylioppilaan
herkkäuskoisuudelle, pudisteli rakuuna tyytymättömän näköisenä päätänsä.
-- Niin, lausui hän ikäänkuin itseksensä, -- sillä tavalla pappimme
sotivat parjauksen ja viekkauden aseilla sekä panevat hurjan taikauskon
avulla kreolien päät pyörälle! Vai niin, sennor Lantejas, hän jatkoi,
kääntyen ylioppilaasen -- te ette tahdo liittyä kapinoitsijoihin
pelosta, että saisitte nuo pirulliset koristukset, joilla piispa on
uhannut?
-- Taivas minua semmoisista varjelkoon! -- Onhan se uskonkappale. Ja
kukapa sen paremmin tietäisi kuin tuo kunnianarvoinen Oajacan piispa?
Sitäpaitsi, jatkoi hän, nähdessään matkatoverinsa vihasta säihkyvän
silmäyksen, -- minä olen rauhallista mielenlaatua ja aijon mennä
hengelliseen säätyyn. Kumpaiseenko puolueesen tullenkin liittymään,
koetan ainoastansa rukouksillani hankkia sille voittoa. Kirkko kammoaa
verta.
Ylioppilaan lausuessa näitä sanoja loi rakuuna häneen syrjäsilmäyksen,
joka näytti ilmaisevan, että oli yhdentekevä, kumpaiseenko puolueesen
hän tulisi liittymään, koska ei kumpaisellakaan olisi suurta hyötyä
näin surkeasta sankarista.
-- Papiksi vihkimistäkö varten olette tulleet Oajacaan?
-- En, vastasi Lantejas, -- minulla on tänne tykönänsä toisenlaista
asiaa. Olen tullut tänne isäni käskystä, jonka veli on tuon ison San
Salvator-nimisen maatilan omistaja. Minun tulee muistuttaa setääni,
että hän on leski, rikas sekä lapsetoin, ja että hänellä on puoli
tusinaa veljenpoikia autettavana. Sellaista asiaa minulla on San
Salvadoriin. Mitäpä sille voin? Arvoisa isäni rakastaa liiaksikin tämän
elämän hyvyyksiä, ja minun on täytynyt tehdä noin tuhannen kilometrin
matka, tiedustelemaan sukulaisemme mielialaa meitä kohtaan.
-- Ja samalla ottamaan selkoa hänen omaisuutensa arvosta?
-- Oh, mitä siihen tulee, tiedämme täydellisesti, minkä arvoinen se on,
vaikk'ei yksikään meistä ole siellä ollut.
Tämän vastauksen jälkeen, joka tuotti enemmän kunniata hänen päällensä
kuin sydämellensä, hän jatkoi:
-- Noh, niin, voinpa huoleti sanoa, ettei veljenpoika koskaan ole
tullut setänsä luokse niin nälkäisenä, kuin minä olen tekevä. Tuon
kaikkien majojen ja kylien, joiden ohi olen kulkenut, selittämättömän
tyhjyyden ja sen tarkkuuden vuoksi, jolla omistajat ovat vieneet
mukanansa pienimmän kananpoikaisenkin, ei ole koko maassa ainoata
suttakaan, joka olisi minua nälkäisempi.
Rakunakatteini oli yhtä pahassa pulassa. Kaksi päivää oli hän
matkustanut, näkemättä elävätä sieluakaan. Hänen hevosensa oli tosin
haukannut vähän ruohoa tienvierestä, mutta itsellensä ei hän ollut
voinut hankkia muuta ruokaa, kuin moniaita metsähedelmiä ja marjoja.
Katteini kertoi nyt vuorostaan uudelle matkatoverillensa, että hänen
isänsä, eräs espanjalainen herrasmies, oli varakuningas Iturrigarayn
vangittua vetäytynyt Del Valle-nimiseen maakartanoonsa, johon
katteini nyt aikoi mennä häntä tervehtimään. Hän ei tuntenut tuota
mainittua maakartanoa, koska hän ei ollut siellä oleskellut, paitsi
varhaisimmassa lapsuudessansa, mutta hän tiesi sen olevan jo mainitun
Las Palmas-nimisen maakartanon läheisyydessä. Ollen vähemmän puhelias
kuin don Kornelio, ei hän ilmaissut tälle muuta syytä matkaansa, vaikka
semmoinenkin oli, ja joka oli hänestä paljoa hauskempi kuin lapsuutensa
kodin jälleen näkeminen.
Aurinko läheni jo taivaanrantaa, ja molempien ratsastajain varjot
kuvautuivat pitkinä pölyisellä tiellä, samalla kun nuo punaset
"kardinali"-linnut sekä papukaijat olivat alkaneet iltalaulunsa.
Jano, joka noita kumpaakin matkustajaa rasitti vielä enemmän kuin
nälkä, kiihtyi yhä, ja vähän väliä loi katteini malttamattomia
silmäyksiä toverinsa hevoseen. Hän ei voinut olla huomaamatta tuon
eläinraukan veden puutteesta yhä hiljentävän käyntiänsä.
-- Sennor don Kornelio, lausui rakuna pitkän ajan vaijettuansa, --
oletteko koskaan lukeneet haaksirikoista, joissa eloon jääneet raukat,
välttääksensä nälkään kuolemista, ovat heittäneet arpaa, kuka joutuisi
toisten syötäväksi.
-- Ah, olen kylläkin, vastasi Lantejas hiukan vapisevalla äänellä; --
mutta minä toivon, ettemme tule pakoitetuksi tähän vastenmieliseen
hätäkeinoon.
-- Tosiaankin, vastasi rakuuna vakavan näköisenä, -- tunneinpa itseni
niin nälkäiseksi, että voisin syödä heimolaisenikin... vaikkapa hän
olisi rikaskin ja minä hänen perillisensä, kuten te setänne, San
Salvadorin isännän!
-- Mutta emmehän olekaan merellä, sennor, tahi venheessä, josta ei ole
mitään poispääsemisen mahdollisuutta.
Ylioppilas näytti, tätä lausuessaan ja luoden silmäyksen heidän
edessänsä olevaan erämaahan, saaneen uuden aatteen, ja innolla, joka
ilmaisi hänen levottomuuttansa, hän jatkoi:
-- Mitä minuun tulee, nelistäisin minä, jos istuisin noin vankan ja
virman hevosen seljässä, kuin teidän on, suorastansa San Salvadorin
maakartanoon ja lähettäisin sieltä apua jälkeenijättämälleni
matkatoverille.
-- Senkö neuvon minulle todellakin annatte?
-- Sen, enkä voi keksiä yhtäkään parempata.
-- Hyvä! sanoi rakuunakatteini. -- Minä noudatan sitä, sillä, totta
puhuen, minä tunnen jonkinmoista malttamattomuutta pääsemään perille.
Näin lausuen ojensi don Rafael kätensä ylioppilaalle.
-- Sennor Lantejas, hän lausui, -- me eroamme ystävinä. Toivokaamme,
ettemme koskaan kohtaisi toisiamme vihollisina. Kukapa voi
kuitenkaan tietää tulevaisuutta? Te näytätte olevan taipuvainen
vastenmielisyydellä katselemaan tätä yritystä kolmesata-vuotisessa
orjuudessa olleen maan vapauttamiseksi. Minä puolestani tullen kentiesi
tarjoamaan käteni ja, jos vaaditaan, henkenikin, auttaakseni sitä
jälleen voittamaan vapautensa. Hyvästi! Avun lähettämistä teille en
tule unohtamaan.
Tätä sanoessaan puristi upseeri lämpimästi ylioppilaan kylmiä, laihoja
sormia, hellitti hevosensa ohjaksia, joka ei tarvinnut kannustamista,
ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pölypilveen.
-- Jumalan kiitos! lausui Lantejas, hengittäen jälleen vapaasti. --
Luulenpa todellakin, että tuo nälkäinen ihmissyöjä olisi voinut minut
niellä! Mitä siihen tulee, että minä tappelutantereella rupeaisin
tätä Goliathia tahi ketään muuta vastaan taistelemaan, siitä ei ole
suurta pelkoa. Eipä paholainen kaikkine sarvinensakaan saisi _minua_
sotamieheksi, ei kapinan _eduksi_ eikä sitä _vastaankaan_.
Ja ylioppilas jatkoi yksinäistä matkaansa, mielissään, että oli
välttänyt luulemansa vaaran.
Juuri yön tullessa saapui hän paikkaan, jossa kaksi tahi kolme majaa
oli tien varrella. Samoinkuin muut, olivat nämäkin autiot. Nämä
nähdessään seisahtui kuitenkin tuo vanha hevonen ja vastusti jyrkästi
edemmäksi kulkemista. Ratsastajansa, joka myöskin oli väsynyt, päätti
siis viipyä majojen luona, kunnes tuo rakuunakatteinin lupaama apu
ehtisi saapua.
Yhden majan edessä kasvoi kaksi pitkää tamarindi-puuta, joiden väliin
oli kiinnitetty makuuverkko noin kolme metriä maasta korkealle. Se oli
tilava ja näkyi kutsuvan väsynyttä matkustajaa levolle, ikäänkuin se
olisi siihen juuri häntä varten asetettu.
Koska kuumuus vielä oli tukahduttava, päätti hän noudattaa tuota
kutsua, ollen menemättä mihinkään majaan, riisui hevoseltansa satulan
ja laski hevosensa menemään minne tahansa sekä kiipesi tamarindipuuta
myöten makuuverkkoon. Oikaisten itsensä tähän, makasi hän hetken aikaa,
tarkasti kuunnellen ja toivoen kuulevansa jotakin ääntä, joka kentiesi
voisi ilmaista tuon odotetun avun tulemista.
Oli sysimusta yö. Koko luonto oli mennyt levolle, ja syvä hiljaisuus
vallitsi ympäristössä.
Ylioppilaan yhä kuunnellessa, kuuli hän omituisia, salaperäisiä ääniä.
Kuului alituista jytyä ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinää tahi
myrskyisen meren meuruamista. Säikähtyneenä tästä selittämättömästä
äänestä, joka oli tulevalta myrskyltä varoittavan äänen kaltainen,
makasi hän hetken valveillansa; mutta vihdoin väsymys hänet voitti, ja
hän vaipui sikeään uneen.