Arvoitus.
Kun tuo yksinäinen matkailija oli ratsastanut monta kilometriä, saapui
hän pieneen kylään. Täällä niinkuin muuallakin tien varrella huomasi
hän hämmästykseksensä huoneet autioiksi ja omistajainsa hylkäämiksi.
Ei yhtäkään elävätä olentoa ollut näkyvissä, eikä mitään ollut noissa
autioissa huoneissa, ei ruokaa nälän häätämiseksi eikä juomaa janon
sammuttamiseksi, ja ratsastaja jatkoi matkaansa.
-- Varsin kummallista, mutisi hän itseksensä, -- mitähän ihmettä tämä
täydellinen väen tyhjyys merkinnee?
Paitsi nuo autioksi jätetyt huoneet, herätti vielä eräs toinenkin
seikka hänen huomiotansa. Miltei joka majan luona, joiden ohitse hän
kulki, näki hän kanoteja ja ruuhia puiden oksissa riippuvan, monta
metriä korkealla. Koska tässä maanpaikassa ei ollut järveä eikä virtaa,
eipä pienintä puroistakaan, ei ollut kummaa, että tällainen näkö
herätti hänen ihmettelyänsä.
Parhaillansa kun ratsastaja mietti tätä arvoitusta, kuuli hän
takanansa äänen, joka hänessä herätti iloisen tunteen. Se oli hevosen
kavionkopsetta, joka ilmaisi jonkun ratsastajan häntä lähestyvän, ja
pian olikin ratsastaja matkailijan rinnalla.
-- Herran rauha! tervehti äskentullut, koskettaen hattuansa.
-- Herran rauha! vastasi toinen, tehden samanlaisen eleen.
Tuo äskentullut oli nuori, noin neljännellä- tahi viidennelläkolmatta
oleva mies, hiukan keskinkertaista pitempi, vaan luotu vartalolla,
joka ilmaisi sekä uljuutta että voimaa. Hänen kasvonsa piirteet olivat
säännölliset, silmänsä mustat sekä säkenöitsevät, viiksensä tuuheat
ja ylöspäin kierretyt, hipiänsä ahavoittunut. Kaikki nämä seikat
ilmaisivat hänen olevan toimellisen miehen, samalla kuin hänen voimakas
ja käskevä ryhtinsä todisti kiivaita kiihkoja sekä tuota kuumaa,
arapialaista verta, joka juoksee monen espanjalais-mejikolaisen perheen
suonissa.
Hänen hevosensa oli rautio, jolla oli ohuet raajat ja jäntevä vartalo,
joka myöskin oli alkuaan itämaista. Tuo helppous, millä ratsastajansa
sitä ohjasi ja miehen horjumatoin, uljas ryhti satulassa, ilmaisivat
hänen olevan mitä parhaimpia ratsastajia.
Pukunsa oli sekä kallisarvoinen että komea. Hänellä oli
valkaisemattomasta liinavaatteesta tehty nuttu, purpuranpunaisesta
silkkisametista tehdyt roimahousut, puhvelinnahkaiset
saappaat, varustetut pitkillä, välkkyvillä kannuksilla, sekä
vikunjankarva-kankaasta tehty hattu, kultanauhalla koristettu. Puvun
puolittain sotilaspuvun kaltaisuutta enensi vielä vyötäisillä olevasta
vyöstä nahkatupessa riippuva miekka ja satulanpukaan kiinnitetty
tuliluikku.
-- Ystäväni, lausui äskentullut ratsastaja hetken vaiettuansa ja luoden
silmänsä tuon toisen kurjaan nahkakoniin, -- sallikaatte minun kysyä,
aijotteko kauaksikin tuolla hevosella?
-- En, Jumalan kiitos, kuului vastaus -- ainoastaansa San
Salvador-nimiseen maakartanoon, johon, jos en erehdy, tuskin on
kolmeakymmentä kilometriä tästä.
-- San Salvador? Luulenpa joskus kuulleeni sellaisen nimen. Eikö
mainittu kartano ole erään Las Palmas-nimellisen maatilan läheisyydessä.
-- On, korkeintansa luullakseni kymmenen kilometriä siitä.
-- Ah, sittenpä meillä on sama matka, sanoi tuo kultanauhaisella
hatulla varustettu mies. -- Minä kuitenkin pelkään, hän jatkoi,
hilliten hevosensa intoa -- että me pian joudumme eroon. Teidän
hevosellanne ei näy olevan kiirettä.
Noita viimeisiä sanoja seurasi hymyily.
-- Aivan oikein, vastasi toinen myöskin hymyillen, -- ja monta
kertaa on minulla matkallani ollut syytä surkutella hyvän isäni
huononpuoleista säästäväisyyttä, kun hän ei antanut minulle oikeata
ratsuhevosta, vaan sen sijaan kurjan konin, joka onnellisesti on voinut
välttää kaikkien härkien sarvet Valladolidin sirkuksessa.
-- Ette kait tarkoita tulleenne koko matkaa Valladolidista tuolla
elukalla?
-- Tarkoitan sennor... mutta minä olenkin ollut kaksi kuukautta
matkalla.
-- Te olette olleet niin kohtelias, lausui vieras, puheen hetkeksi
tauottua, -- että olette sanoneet minulle olevanne Valladolidista.
Sallikaatte minun vastavuorostani sanoa teille, että olen Mejikosta,
ja että nimeni on Rafael Tres-Villas, sekä että olen katteini
kuningattaren rakunaväessä.
-- Ja minun nimeni, vastasi toinen on Kornelio Lantejas, sekä olen
oppilas Valladolidin yliopistossa.
-- Noh, sennor don Kornelio, voitteko antaa minulle selityksen erääsen
arvoitukseen, joka on kaksi päivää pitänyt minua ymmällä ja josta en
ole voinut keltään muulta kysellä, siitä yksinkertaisesta syystä,
etten ole nähnyt elävätä sieluakaan, sittenkuin tulin tähän pahuuksen
maahaan. Miten selitätte te tämän täydellisen tyhjyyden: majat ja
kylät ilman asujamitta, ruuhet sekä kanotit riippuvina ales puista
seudussa, jossa voi ratsastaa viisikymmentä kilometriä, löytämättä
vesipisaratakaan?
-- En voi laisinkaan sitä selittää, sennor don Rafael, vastasi
ylioppilas; -- se on minuakin kummastuttanut, vieläpä enemmänkin: se on
herättänyt minussa suurta pelkoa.
-- Pelkoako? kertoi rakuunakatteini. -- Minkä vuoksi?
-- Niin, näettekö, sennor, minulla on tuo paha tapa, että pelkään
enemmän vaaroja, joita en käsitä, kuin niitä, jotka tiedän. Minä
pelkään kapinan levinneen tähänkin maakuntaan, vaikka minulle on
sanottu Oajacan olevan aivan rauhallisen. Luultavasti on väestö
jättänyt asumuksensa, välttääkseen joutumasta jonkun maata kiertelevän
kapinoitsijajoukon kynsiin.
-- Oh, lausui rakuunakatteini, ylönkatseellisesti nyykäyttäen päätänsä.
-- Köyhät raukat, kuten he, eivät tavallisesti pakene rosvoja.
Sitäpaitsi ei maanväestöllä olekaan mitään pelkäämistä niiltä,
jotka kapinalippua seuraavat. Kaikissa tapauksissa eivät venheet
ole riipustetut puihin, jotta niillä näitä aavoja hiekkalakeuksia
purjehdittaisiin. Ei, joku muu kuin kapinan pelko on pannut näiden
ihmisten pään pyörälle, vaikka en todellakaan voi arvata, mikä se on.
Pitkän hetken jatkoivat nuo molemmat miehet matkaansa vaitonaisina,
kumpikin miettien tuota omituista seikkaa, joka oli heidän
kummastustansa herättänyt ja jonka syytä ei kumpikaan osannut selittää.