Ei kukaan voi väittää Pellisen vävyn ja Moilasen tehneen itsensä
syypääksi mihinkään epärehelliseen tekoon Sikasia kohtaan.
Ei. He olivat vain täyttäneet lain: s.o. maakuntansa perintötavan.
Niinpä olivat he viisaan Hötö Niemisen kanssa rehellisesti lähettäneet
miesten housut jo Pielisjärven rippikouluun ja käskeneet sanoa ihan
raamatun sanoilla:
"Tässä ovat säkki ja käärö. Katso tavara tulee jälestäpäin!"
Ja lukkari oli avannut käärön ja tunnustellut ja oppilaittensa avulla
tuntenutkin että tavarat ovat Sikasen ja hänen poikansa Pekan
välttämättömiä.
* * * * *
Ja nyt ne tulla jyrysivätkin jo itse "tavarat". Poliisi saattoi näet
huoneeseen kaksi paljaskinttuista oppilasta ja ilmoitti:
"Ka... Niin jotta tässäpä nää nyt ovat!"
Lukkarin silmät pyöristyivät ja pää kohosi ihmetyksestä ikäänkuin hän
olisi katsonut taivaan aukenemista. Vaiettiin. Sikasen suku seisoi
siinä ovipielessä kuin viimeisellä tuomiolla.
"Soo-o!" äänsi vihdoin lukkari. Asia selvisi hänelle itsestänsä, sillä
olivathan housut jo täällä.
"Soo-o!" toisti hän.
Taas vaiettiin ja katsottiin. Ukko Sikanen kumartui sylkäsemään
ovipieleen.
"Soo-o!... Soo-o!" toisti lukkari vieläkin, ja nyt entistä hartaammin.
Ja sitten hän vaikeni tyyten ja katsoi vain sanattomana. Oikeastaan hän
siten piinasi: Hän antoi miesten siinä ikäänkuin paistua hänen
oppilaittensa ilona ja ivana.
Mutta eivät ne oppilaat nyt julkisesti riemastuneet. Äsken oli lukkari
näet taas haukkunut heitä ihan kamalasti ja nyt he kostivat, s.o.:
eivät lukkarin uhalla näyttäneet riemun merkkiä. Se oli äänetöntä
kiusantekoa. Kuin vääräpäät härät katsoa muljottivat ne vain näitä
kadonneita ja taas löydetyitä tovereitansa kyynäsvarsin polveen
nojaten, istuksien ja syleksien.
Mutta hereillä he toki olivat, sillä tapaus herätti heissä vilkasta
sisäistä huomiota. Voipa heistä nyt sanoa että he olivat tällä kertaa
tämän tapauksen johdosta Pielisjärven n.s. sisällisesti valveutuneinta
väkeä.
"Tässä... tässä nää ovat", toisteli odottava poliissi pitkän piina-ajan
kuluttua ja nyt tokasi ukko Sikanen siihen ajatuksettoman:
"Ka tässä!"
* * * * *
Mutta päästiin siitä toki asiaan. Lukkari oli näet jo noutanut
housukäärön, avasi sen ja ilmoitteli:
"Täällä muuten ovat jo aikoja olleet nää..."
Hän aivan huokasi siinä, jatkaen tavallaan hartaasti maailman pahuutta
surren:
"Nää miesten ainoat..."
Ja yhäkin hän painoi ääntä murheelliseksi, hartaaksi ja jatkoi kuin
huoaten.
"... ainoat mitä Herra on antanut miehelle kelvollista..."
Mutta silloin tunsi Sikasen ukko housunsa ja häneltä pääsi iloisa,
kadotetun tavaransa löytäneen riemuisa huudahdus:
"No!... Siinähän ne nyt ovat!... nää meidän housut!"
Koko maailma unehtui sen ilon tähden.
"Pekka!" nykäsi hän jurottavaa poikaansa ja ilmoitti hyvillä mielin,
kuin lohdutellen:
"Niin jotta johan minä sinulle sanoin, jotta eivät ne housut iäksensä
mihin mene!"
Kaikki heidän välinen kaunakin unohtui tyyten. Yhteinen vahinko oli
tässä jo matkallakin osaksi sovittanut heidät. Innoissansa tiedusti
ukko lukkarilta:
"Onko minun housun taskussa jälellä raha-massi?"
Oli se. Lukkari huokaili ja haikaili. Seurakunta istui ennallansa ja
syleksi. Miehet saivat nyt jo housunsa ja niitä jalkaan vetäissään
puheli ukko onnellisena kuin lelunsa löytänyt lapsi:
"No!... Niin jotta eipä tässä nyt mitä sen enempää!... Kun tää..."
Tallella olivat alushousutkin, huomasi hän välillä...
... "kun tää asia kuitenkin lopultakin näin..."
Miten hyvältä tuntui vetää omiansa jalkaan.
"... näin hyvänne-päin kun tää pyörähti jotta..."
Kiireesti veteli hän housuja jalkaansa ja tiukkasi remeliä vyölle, yhä
vain onnellisena jatkaen:
"Jotta tuota... Ja yksin tulitikutkin ovat säilyssä taskussa", ihastui
hän välillä, hoksattuaan sen asian.
"Jotta tuota..."
Tiukasti vetäsi hän remelin vyölle...
"Jotta olipa se rehellinen löytäjä... se joka otti talteen nää
välttämättömät... elikkä nää housut... Kun tulitikkulaatikkoakaan ei
itse ottanut..."
Ja jalassa ne välttämättömät nyt olivatkin. Ja hän jatkoi nyt sitä,
jota oli aikonut ennen tulitikkulaatikon löytönsä:
"Jotta", jatkoi hän, "Jotta sitä minä vaan ihmettelen, jotta kukahan
hylky tuo oli joka tään ylettömän ilveen teki ja hän lökäytti housut
koholle ja otti nukkujalta talteen housut."
Se uteliaisuutta herättävä kysymys alkoi sittemmin taas tuontuostakin
vaivata häntä ja antaa hänelle päänvaivaa.
* * * * *
Mutta oli siinä nyt vielä harmillistakin. Lukkari näet halusi näitä
löydetyitä lampaitansa nyt uhallakin paistatuttaa ja huomattuansa että
miehet häntä uhalla eivät tuvassa riemuitse, päätti hän päästää koko
joukon ulos. Siellä ne varmasti paistavat, päätteli hän, ja niinpä
käski kaikki lukumiehensä ulos, ilmoittaen syyksi:
"Että saa välillä päästää tuvasta ulos pahan hengen..."
Ja hän arvasi tavallaan oikein. Koko miesjoukko kokoontui piiriksi
Sikas-suvun ympärille. Eivät ne siinä mitään puhuneet, katsoivat vain
aivan ääneti, mutta juuri se se ilkeintä paistamista olikin. Velttoina,
kädet taskussa, pää väärässä ja piippu ikenissä seisoivat ne ilkiöt
siinä kuin älyttömät härät.
Se oli vaikea paikka Sikasille ja ei siis ihme jos isä ja poika
ikäänkuin sulivat taas yhdeksi. Olihan ympärillä yhteinen vihollinen,
koko pyhä seurakunta nyt heitä paistamassa.
Mutta täytyi siinä toki jotain yrittää. Pekka keksikin asian ja alkoi
asiaa muuksi painaen kertoa, kehasten:
"Nurmeksen markkinoilla se oli nyt myötävänä vähän toisenlainen härkä!"
Siitä Kaisan härästä hän näet löysi tämän pelastavan puheenaiheen. Hän
jatkoi kehuen:
"Siitä pojasta kun hintanakin satoja ja täysiä tuhansiakin mätkittiin
niin jotta roiski!"
Turhaa puuhaa. Liikkumatta, laiskoina ja päät väärällä seisoivat nämä
kirjantutkijat vain piirissä ja tupakoivat ja syleksivät veltosti.
"Niin jotta ollappa Pielisjärvellä vaikka parikaan semmoista, oikeaa
jyry-härkää, niin ei loppuisi enää maito!" koki taas Pekka, piippuaan
kuntoon laittaessa.
Mutta ei ääntä, ei mitään joukosta! Tuskin muuta elonmerkkiäkään kuin
laiska välinpitämättömyys! Lukkari nautti akkunassa.
"Taisithan sen sattua sinäkin näkemään... sen tuhottoman härän?" kysyi
Pekka, jo isältänsä siten apua pyytäen.
"Ka", autteli se. "Olihan siinä sonnia yhden härän osaksi..."
Sama mykkyys. Miehet vain seistä kutvottivat ennallaan. Joku toki
elonmerkiksi sylkäsi.
"Ja entäs sitten se ihmepuntari!" alkoi nyt ukko ja selittää tuhersi.
"Siellä on Nurmeksessa nyt semmoinen paholaisen puntari, jotta se ottaa
kymmen-pennisestä nenäänsä vaikka koko kaupungin."
Mutta nyt tuli toki iloinen apu ja pelastus. Eilen oli näet kuollut
talokas Mikko Siistinen. Tultiin ilmoittamaan sen kuolemasta papille,
ja se sanantuoja hajoitti tämän pelottavan joukon tulollansa. Ja siinä
oli toinenkin pelastus. Siistiseltä jäi hyvä talo ja keski-ikäinen
leski, joka oli täysin Kaisan arvoinen. Ei ihme että sulhasemme päähän
iski oitis se ajatus että nyt ei hätää: Kummallekin riittää nyt leskiä.
Siistinen olikin jo eläessänsä kerran humalassa heille tenännyt että
jos hän kuolee, niin joko pojan tai isän pitää käydä rippikoulu ja
naida hänen leskensä.
Se käskyhän oli jo kuin joku hyvä enne ja vihjaus heille.
* * * * *
Oltiin siinä hieman. Sekä isä että poika hautoi asiaa. Aivan jo unohtui
matkaharmikin ja oppitoveritkin jo jurottivat tavallista menoansa: Ne
olivat jo lakanneet heitä paistamasta.
Lisäksi kerrottiin että Leskisen ja Kaisan kaupoista ei ollut ainakaan
vielä nyt tullut valmista. Oli siis toivoa Kaisastakin.
Nyt he olivat syöneet vankasti huttua. Poika tupakoi ja koki miettiä
sekä Kaisaa että Siistisen leskeä, mutta unetti. Lesket tahtoivat
sotkeutua sekaisin. Siinä lämpimässä tuhjottaessaan veltostuikin hän
siis miettimään helpompaa asiaa, nimittäin että:
"Mitenhän pitkä ruumiskirstu pitää tehdä Siistiselle... Kun se
eläessään oli niin pitkä miehen roikale!"
"Riittääköhän", koki hän pitää ajatusta hereillä mutta torkutti...
"Riittäköhän..."
Ei hän jaksanut päästä selville miten pitkää hän tarkoitti. Kaikki oli
yhtä unen-tuhjakkaa. Isä puolestansa laski siinä unettavassa
tupakoimisrauhassa:
"Se olisi tää..."
Pää painui nuokuksiin... Hän pinnisti:
"Tää Siistisen leski nimittäin..."
Taas nuokutti, mutta hän ponnisti:
"Tää..."
Ei se selvinnyt, se mitä hänen piti miettiä, sillä uni sotki...
"Tää..."
Yhtä turhaan.
"Sekö paholainen siinä sotkee!" harmistui hän jo minkä unelta voi.
"Tää..."
Mutta silloin oli hän torkahtaa jo nenällensä, kavahtui siihen,
selvittäytyi unesta ja muistaen pää-asian kysäsi pojaltansa:
"Tuota, Pekka... Niin jotta olisiko sinulla mitä sitä vastaan jos minä
naisin sitten näistä leskistä toisen?"
Poika tuhjotti tupakoimisunessa ja mietiksi.
"Nimittäin joko tään Siistisen lesken, tahi sitten sen Saastamoisen
Kaisan? Jos naisin?" toisti ukko tiedustelunsa.
"Ka-a", lupaili nyt jo puheluun heräävä poika, imasi välisavun ja
jatkoi, lupaillen:
"Ka mikäpäs siinä... Ainahan me nyt jaksetaan näissä pikku asioissa
sopia!"
Ja entistä lujemmin päättivät miehet nyt painaa rippikoulussa isyys- ja
avio-oikeuksiansa kohti. Sitä asiaa miettiessänsä ja tupakoidessansa
eivät he huomanneet sitäkään, että Leskinen ajaa porhalsi talon ohi.
Ylväänä, selkäkenossa se nyt ajaa laskettelikin jatkamaan Kaisan
kosimista.