XIV.

Oikeastaanhan nämä yöjalka-asiat olivat pohjaltansa saloelämän ihaninta

ja parasta. Niissä sykähteli sittenkin esi-isien vanha elämän runous

hellimpänä, luonnollisen koruttomana, aitojen, luhtien ja kesäöiden

hiljaiseen hämärään verhottuna ja niissä on paras ja puhtain

alkuperäinen kautta iki-aikojen ikävöidyn rauhansa saanut.

Ja nyt olikin jo yli puoliyön. Pielisjärven vallesmannikin varustautui

jo lopettamaan ryypyttelemisensä ja lähtemään kalastamaan Sikasia

Pakarisen tuvasta. Pekka huomasi ajan tulleen ja niin hiipi tupaan.

Tiesi hän missä Kaisa nukkui. Kopeloimalla löysi hän sen makuusijan

rahtilaisia varten laitetulta puuvuoteelta, kopeloi Kaisan kasvoja ja

kuiskasi:

"Joko sinä nukut?"

Kaisa heräsi, tunsi oitis äänestä Pekan ja suhisi:

"Hys... hys!... Jos renki kuulee!"

Mutta ei renki ollut kotonakaan. Oli juuri lähtenyt keittiöön piikojen

luo. Kaisa vääntäytyi istumaan ja niin alkoivat he siinä pimeässä

hiljaa suhista rakkaudesta, tietämättä että tuvassa ei ketään muuta

ollut.

"Niin jotta ei siinä rippikoulussa ole enää mitään pelkoa... Se on jo

niin hyvällä alulla menossa jotta kyllä se nyt jo lörähtää loppuun ihan

itsestään!" suhisi Pekka Kaisan korvaan. Ei se Kaisa tässä pimeässä

tiennyt hänen housu-asiastansakaan mitään.

"Vai mitä Kaisa?" kuiskailla tenäsi hän,

"Ka", lupailla supatti Kaisa, mutta lisäsi epäilevän suhinan:

"Mutta jospa se ei hyvinkään lörähdä... se rippikoulu."

Miten hyvältä ja hellältä se kuuluikin nyt korvaan tämä Kaisan supatus!

Aivan se sykähdytti.

"No se nyt on perhana... Jotta se nyt ei lörähtäisi!" supisi Pekka

topakkana vastaukseksi ja samalla lailla ihan korvan sisään supisten

kehasi:

"Miehen käsissä se nyt on ennenkin tommoinen koulu kellistynyt... Niin

jotta siinä asiassa ovat jo kaikki taivaan portit selällään..."

Ihan siinä pimeässä supatellessa jo heltyi. Likistäen Kaisaansa

vyötäisiltä kuiskasi hän supisten korvaan.

"Niin jotta kun nyt vaan sinä pysyt lujana ja rakastat niin peli on

selvä!"

"Ka" lupaili Kaisa, mutta samalla vieläkin kierteli, etsi Pekan korvan

ja supisi siihen:

"Eihän tällä nyt vielä mitä niin suurta kiirettä ja hengenhätää ole...

Niin jotta vaikka vähän vuottaisi."

Mutta ei Pekka hellittänyt, vaan etsi taas vuorostansa Kaisan korvan ja

tiukkasi varmuutta. Ihan hän jo kiroten sinne korvaan supisi:

"Senkö pirua se tämmöinen asia pitkittäen paranee!... Voi vielä vain

siinä venytellessä käydä hullusti!"

Kaisa tuntui aprikoivan, punnitsevan. Rakastunut mies kiihtyi ja

heltyi. Kädellänsä etsiä haparoi hän jo Kaisan kasvoista suuta...

Kai se suudellaksensa sitä jo hapuili...

Mutta silloin narahti ovi.

"Hys!... Joku tulee!" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan

vuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa

viereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät

sen vain ottavan tulen ja näkevän.

Mutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi

Kaisan käsiinsä ja kuiskasi:

"Kaisa!... Sinäkö se olet?"

Mustasukkaisuus leimahti silloin Kaisan selän taa kätketyssä Pekassa.

"Perhanan Leskinen!" kirosi hän ja uhkasi.

"Elä tule kuule toisen omaa, tahi tässä nousee nyt iso metakka ja

mökä!"

"Pe- ... Pe- ... Pekka!" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli

tuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen

jalat...

Ei epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän

yritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi,

sytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin

kuin yöpuvussa.

"Herraisä siunaa!... Tätä häpeää!... jos nyt sattuu vielä ihmisiä

tulemaan niin..."

Niin hän päivitteli, supisi häpeissänsä ja lisäsi valitellen:

"Ihan tässä pitää ruveta vielä punastumaan... Ja vanhoilla päivillään

vielä tämä!..."

Mutta isä ja poika istui jo syleksien synkkinä. Pukuasiakin oli nyt jo

ihan kokonaan haihtunut miesten päästä, sillä nyt he huomasivat

olevansa kilpakosijoita. Onneksi ei tuvassa osunut nyt olemaan

yövieraita, joten siellä oli rauhaisa paikka selvitellä tätä

Sikas-suvun sotkuista perheriitaa.

* * * * *

Oli siinä jo hyvä tovi istuttu ääneti. Ukko Sikanen imeksi,

kumarassansa synkkänä istuen piippunysää, ja niin teki jo poikakin.

"Ka-a", alkoi vihdoin poika, jatkaen kuin yksin puhuja.

"Muuten tässä vain poikkesin Kaisan luo... Kun ei ollut mihin

muuannekaan mennä."

Ukko vaikeni ja synkkeni. Istuttiin. Kaisa huokaili.

"Tää Kaisa kun lupasi kotimatkalla hevoskyytiinsä ottaa... Niin

poikkesin sitä asiaa peräämään!" yritti taas poika painaa asiaa

joten-kuin, hapuili tupakan ja syleksi siinä paljain kintuin.

Ja taas vaiettiin. Ukko oli kuin synkeä, harvakseen syleksivä pilvi.

Kaisa niiskutteli nenäänsä. Kului hyvä tovi:

"Vai mitä sinä arvelet siihen?" kysäistä tokasi poika sopivan sylkäisyn

perästä.

Ei vieläkään ääntä ukosta. Kuului vaan sirkan ääni ja vuorotteleva,

vihainen syleksimis-ruakkailu.

* * * * *

Mutta vihdoinkin laukesi ukko. Yht'äkkiä se näet miltei ärjäsi

tiukasti:

"Elä sinä poika, kuule, _vänkkää_!" Varsinkin se viime sana tuli

tiukasti. Ja taas uusi, synkeä äänettömyys.

"Herraisä kuitenkin!" siunaili Kaisa, Nyt jatkoi taas ukko:

"Sillä sinä tiedä, jotta minä olen asiassa tiukka mies!"

Tiukasti hän sen sanoikin. Hänessä oli nyt ukkosta ja ukko Sikasta.

Taas vaiettiin.

Mutta nyt alkoi poika puolestaan terhistyä puolustamaan Kaisaansa, jota

isä vaani.

"Tiukka mies!" äänteli hän jo siinä isän sanalle ynseillen, imasi savut

ja lisäsi:

"Senkö paholaisen tiukkuuta tässä tarvitaan. Selvässä asiassa!"

Niin alkoi sukeutua riita morsiamesta. Paljaat sääret vain paistoivat.

Vaiettiin, sillä ukko kokosi sanoja. Nyt hän löysi ne ja ärjäsi aivan

karjaisemalla:

"Minä kuule, olen tiukka ja _ankara_ mies!"

Hän karjasi sen kuin peto, imeksi sitten taas synkeänä piippuansa ja

vaikeni. Ja riita valmistui. Pojan luonto nousi. Nyt Pekka jo ilmoitti:

"Vaikka nyt oisit kuin ankara niin... En sitä nyt minäkään ensimäistä

pyytä pakoon lähde... jos kerran niikseen tulee!"

Siinä oli jo ihan uhittelua. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä. Ukko

julmistui. Yht'äkkiä hän taas tovin vaiettua ärjäsi:

"Niin jotta sinä poika, elä vänkkää!"

"Minkäs teet vaikka vänkkään!" uhitteli poika.

"Elä vänkkää kuule!" karjasi silloin ukko niin että tuvan seinät soivat

ja hieman siitä taas asiaan toinnuttuansa uhkaili:

"Sillä sinä tiedä se, jotta sinä olet minulle ainoastaan äpärä-poika...

Niin jotta minä voin ottaa sinulta perinnön pois!"

"Elä perr..."

"Otan kyllä!" keskeytti ukon karjaisu ja nyt oli tappelu jo nousemassa.

Poikahan piti näet tiukasti kiini Kaisastansa. Nyt hän ilmoitti.

"No ota sitten!... Jos kerran ilkeät antaa oman pentusi äpäränä olla!"

Ja niin kehittyi ankara riita ja taistelu Kaisasta, Tuossa-paikkaa oli

se jo leimahtava tappeluksi. Nyrkkiä julmasti pöytään iskien karjasi

ukko nyt vieläkin kerran kamalan:

"Elä vänkkää!"

* * * * *

Mutta nyt tuli vähän toisenlaisia vieraita:

Pielisjärven vallesmanni se näet nyt samosi poliisin kanssa tupaan

ja...

"No... Arvasinhan minä jo jotta täällä ne hylyt!" ihastui hän

löydöstänsä. Mutta mikä ällistys!

"Ja jo paljain kintuin!" Kauhistui hän sitä outoa näkyä, luoden

Saastamoisen leskeen ilkeän katseen.

"Hyi!" inhoi Kaisa hurskaasti, ollen häpeästä ja harmista haleta.

Paha-suinen poliisi etsi miesten housuja sängyn alta ja puheli

ilkeästi:

"Ja niin jotta koko Sikasen perhekö se on tään Kaisan sulhasena?"

Se ilkiö! Kaisa tietysti rähähti hänelle ja aikoi ruveta haukkumaan.

Mutta rutosti ja ilman kursailuja lopetti vallesmanni käskien.

"No!... Alkakaapas miehet joutua! Niin käytte tässä välillä

lopettamassa sen rippikoulun."

Se oli uusi yllätys tälle sulhas-suvulle. Molemmat miehet hämmästyivät

niin että kirosivat kuin yhdestä suusta.

Mutta emme rupea tätä tärkeää tapausta tarkemmin selvittämään.

Mainitsemme vaan, että vallesmanni oli harmissaan kun hänen oli

täytynyt koko markkina-aika tehdä karkureita ajaessaan palkatonta

työtä. Ei siis ihme jos hän nyt aivan kiihkeästi halusi kostaa nekin

vanhat kaunat: sen kolttosen, jonka Sikaset olivat tehneet hänelle

Hallikaisen nimipäiviltä palatessa.

Ja niinpä ei hän ruvennutkaan vangeille hankkimaan housuja, vaan antoi

heidät raahata vankirattaille siinä puvussa missä olivat. Hevosloimen

vain käski viskata sorkkien suojaksi.

Ja niinpä ajaa köröttelivät nyt nämä sulhasmiehet jatkamaan

keskeytyneitä opinnoitansa.

Kilpakosijat: Kertomus · 第 17 / 20 题