Oikeastaanhan nämä yöjalka-asiat olivat pohjaltansa saloelämän ihaninta
ja parasta. Niissä sykähteli sittenkin esi-isien vanha elämän runous
hellimpänä, luonnollisen koruttomana, aitojen, luhtien ja kesäöiden
hiljaiseen hämärään verhottuna ja niissä on paras ja puhtain
alkuperäinen kautta iki-aikojen ikävöidyn rauhansa saanut.
Ja nyt olikin jo yli puoliyön. Pielisjärven vallesmannikin varustautui
jo lopettamaan ryypyttelemisensä ja lähtemään kalastamaan Sikasia
Pakarisen tuvasta. Pekka huomasi ajan tulleen ja niin hiipi tupaan.
Tiesi hän missä Kaisa nukkui. Kopeloimalla löysi hän sen makuusijan
rahtilaisia varten laitetulta puuvuoteelta, kopeloi Kaisan kasvoja ja
kuiskasi:
"Joko sinä nukut?"
Kaisa heräsi, tunsi oitis äänestä Pekan ja suhisi:
"Hys... hys!... Jos renki kuulee!"
Mutta ei renki ollut kotonakaan. Oli juuri lähtenyt keittiöön piikojen
luo. Kaisa vääntäytyi istumaan ja niin alkoivat he siinä pimeässä
hiljaa suhista rakkaudesta, tietämättä että tuvassa ei ketään muuta
ollut.
"Niin jotta ei siinä rippikoulussa ole enää mitään pelkoa... Se on jo
niin hyvällä alulla menossa jotta kyllä se nyt jo lörähtää loppuun ihan
itsestään!" suhisi Pekka Kaisan korvaan. Ei se Kaisa tässä pimeässä
tiennyt hänen housu-asiastansakaan mitään.
"Vai mitä Kaisa?" kuiskailla tenäsi hän,
"Ka", lupailla supatti Kaisa, mutta lisäsi epäilevän suhinan:
"Mutta jospa se ei hyvinkään lörähdä... se rippikoulu."
Miten hyvältä ja hellältä se kuuluikin nyt korvaan tämä Kaisan supatus!
Aivan se sykähdytti.
"No se nyt on perhana... Jotta se nyt ei lörähtäisi!" supisi Pekka
topakkana vastaukseksi ja samalla lailla ihan korvan sisään supisten
kehasi:
"Miehen käsissä se nyt on ennenkin tommoinen koulu kellistynyt... Niin
jotta siinä asiassa ovat jo kaikki taivaan portit selällään..."
Ihan siinä pimeässä supatellessa jo heltyi. Likistäen Kaisaansa
vyötäisiltä kuiskasi hän supisten korvaan.
"Niin jotta kun nyt vaan sinä pysyt lujana ja rakastat niin peli on
selvä!"
"Ka" lupaili Kaisa, mutta samalla vieläkin kierteli, etsi Pekan korvan
ja supisi siihen:
"Eihän tällä nyt vielä mitä niin suurta kiirettä ja hengenhätää ole...
Niin jotta vaikka vähän vuottaisi."
Mutta ei Pekka hellittänyt, vaan etsi taas vuorostansa Kaisan korvan ja
tiukkasi varmuutta. Ihan hän jo kiroten sinne korvaan supisi:
"Senkö pirua se tämmöinen asia pitkittäen paranee!... Voi vielä vain
siinä venytellessä käydä hullusti!"
Kaisa tuntui aprikoivan, punnitsevan. Rakastunut mies kiihtyi ja
heltyi. Kädellänsä etsiä haparoi hän jo Kaisan kasvoista suuta...
Kai se suudellaksensa sitä jo hapuili...
Mutta silloin narahti ovi.
"Hys!... Joku tulee!" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan
vuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa
viereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät
sen vain ottavan tulen ja näkevän.
Mutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi
Kaisan käsiinsä ja kuiskasi:
"Kaisa!... Sinäkö se olet?"
Mustasukkaisuus leimahti silloin Kaisan selän taa kätketyssä Pekassa.
"Perhanan Leskinen!" kirosi hän ja uhkasi.
"Elä tule kuule toisen omaa, tahi tässä nousee nyt iso metakka ja
mökä!"
"Pe- ... Pe- ... Pekka!" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli
tuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen
jalat...
Ei epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän
yritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi,
sytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin
kuin yöpuvussa.
"Herraisä siunaa!... Tätä häpeää!... jos nyt sattuu vielä ihmisiä
tulemaan niin..."
Niin hän päivitteli, supisi häpeissänsä ja lisäsi valitellen:
"Ihan tässä pitää ruveta vielä punastumaan... Ja vanhoilla päivillään
vielä tämä!..."
Mutta isä ja poika istui jo syleksien synkkinä. Pukuasiakin oli nyt jo
ihan kokonaan haihtunut miesten päästä, sillä nyt he huomasivat
olevansa kilpakosijoita. Onneksi ei tuvassa osunut nyt olemaan
yövieraita, joten siellä oli rauhaisa paikka selvitellä tätä
Sikas-suvun sotkuista perheriitaa.
* * * * *
Oli siinä jo hyvä tovi istuttu ääneti. Ukko Sikanen imeksi,
kumarassansa synkkänä istuen piippunysää, ja niin teki jo poikakin.
"Ka-a", alkoi vihdoin poika, jatkaen kuin yksin puhuja.
"Muuten tässä vain poikkesin Kaisan luo... Kun ei ollut mihin
muuannekaan mennä."
Ukko vaikeni ja synkkeni. Istuttiin. Kaisa huokaili.
"Tää Kaisa kun lupasi kotimatkalla hevoskyytiinsä ottaa... Niin
poikkesin sitä asiaa peräämään!" yritti taas poika painaa asiaa
joten-kuin, hapuili tupakan ja syleksi siinä paljain kintuin.
Ja taas vaiettiin. Ukko oli kuin synkeä, harvakseen syleksivä pilvi.
Kaisa niiskutteli nenäänsä. Kului hyvä tovi:
"Vai mitä sinä arvelet siihen?" kysäistä tokasi poika sopivan sylkäisyn
perästä.
Ei vieläkään ääntä ukosta. Kuului vaan sirkan ääni ja vuorotteleva,
vihainen syleksimis-ruakkailu.
* * * * *
Mutta vihdoinkin laukesi ukko. Yht'äkkiä se näet miltei ärjäsi
tiukasti:
"Elä sinä poika, kuule, _vänkkää_!" Varsinkin se viime sana tuli
tiukasti. Ja taas uusi, synkeä äänettömyys.
"Herraisä kuitenkin!" siunaili Kaisa, Nyt jatkoi taas ukko:
"Sillä sinä tiedä, jotta minä olen asiassa tiukka mies!"
Tiukasti hän sen sanoikin. Hänessä oli nyt ukkosta ja ukko Sikasta.
Taas vaiettiin.
Mutta nyt alkoi poika puolestaan terhistyä puolustamaan Kaisaansa, jota
isä vaani.
"Tiukka mies!" äänteli hän jo siinä isän sanalle ynseillen, imasi savut
ja lisäsi:
"Senkö paholaisen tiukkuuta tässä tarvitaan. Selvässä asiassa!"
Niin alkoi sukeutua riita morsiamesta. Paljaat sääret vain paistoivat.
Vaiettiin, sillä ukko kokosi sanoja. Nyt hän löysi ne ja ärjäsi aivan
karjaisemalla:
"Minä kuule, olen tiukka ja _ankara_ mies!"
Hän karjasi sen kuin peto, imeksi sitten taas synkeänä piippuansa ja
vaikeni. Ja riita valmistui. Pojan luonto nousi. Nyt Pekka jo ilmoitti:
"Vaikka nyt oisit kuin ankara niin... En sitä nyt minäkään ensimäistä
pyytä pakoon lähde... jos kerran niikseen tulee!"
Siinä oli jo ihan uhittelua. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä. Ukko
julmistui. Yht'äkkiä hän taas tovin vaiettua ärjäsi:
"Niin jotta sinä poika, elä vänkkää!"
"Minkäs teet vaikka vänkkään!" uhitteli poika.
"Elä vänkkää kuule!" karjasi silloin ukko niin että tuvan seinät soivat
ja hieman siitä taas asiaan toinnuttuansa uhkaili:
"Sillä sinä tiedä se, jotta sinä olet minulle ainoastaan äpärä-poika...
Niin jotta minä voin ottaa sinulta perinnön pois!"
"Elä perr..."
"Otan kyllä!" keskeytti ukon karjaisu ja nyt oli tappelu jo nousemassa.
Poikahan piti näet tiukasti kiini Kaisastansa. Nyt hän ilmoitti.
"No ota sitten!... Jos kerran ilkeät antaa oman pentusi äpäränä olla!"
Ja niin kehittyi ankara riita ja taistelu Kaisasta, Tuossa-paikkaa oli
se jo leimahtava tappeluksi. Nyrkkiä julmasti pöytään iskien karjasi
ukko nyt vieläkin kerran kamalan:
"Elä vänkkää!"
* * * * *
Mutta nyt tuli vähän toisenlaisia vieraita:
Pielisjärven vallesmanni se näet nyt samosi poliisin kanssa tupaan
ja...
"No... Arvasinhan minä jo jotta täällä ne hylyt!" ihastui hän
löydöstänsä. Mutta mikä ällistys!
"Ja jo paljain kintuin!" Kauhistui hän sitä outoa näkyä, luoden
Saastamoisen leskeen ilkeän katseen.
"Hyi!" inhoi Kaisa hurskaasti, ollen häpeästä ja harmista haleta.
Paha-suinen poliisi etsi miesten housuja sängyn alta ja puheli
ilkeästi:
"Ja niin jotta koko Sikasen perhekö se on tään Kaisan sulhasena?"
Se ilkiö! Kaisa tietysti rähähti hänelle ja aikoi ruveta haukkumaan.
Mutta rutosti ja ilman kursailuja lopetti vallesmanni käskien.
"No!... Alkakaapas miehet joutua! Niin käytte tässä välillä
lopettamassa sen rippikoulun."
Se oli uusi yllätys tälle sulhas-suvulle. Molemmat miehet hämmästyivät
niin että kirosivat kuin yhdestä suusta.
Mutta emme rupea tätä tärkeää tapausta tarkemmin selvittämään.
Mainitsemme vaan, että vallesmanni oli harmissaan kun hänen oli
täytynyt koko markkina-aika tehdä karkureita ajaessaan palkatonta
työtä. Ei siis ihme jos hän nyt aivan kiihkeästi halusi kostaa nekin
vanhat kaunat: sen kolttosen, jonka Sikaset olivat tehneet hänelle
Hallikaisen nimipäiviltä palatessa.
Ja niinpä ei hän ruvennutkaan vangeille hankkimaan housuja, vaan antoi
heidät raahata vankirattaille siinä puvussa missä olivat. Hevosloimen
vain käski viskata sorkkien suojaksi.
Ja niinpä ajaa köröttelivät nyt nämä sulhasmiehet jatkamaan
keskeytyneitä opinnoitansa.